Väisäsvaara Matti

Pohjois-Karjalasta Forssaan muuttanut Matti Väisäsvaara kertoo kirjeitse tehdyssä haastattelussa:

Nuorena luin silloisiin olosuhteisiin nähden runsaasti ja kirjoittelin lyhyitä kertomuksia ym. Sitten, joskus 1966, lupasin itselleni, etten avaa enää koskaan minkäänlaista kirjaa – enkä myöskään kirjoittele. Lupaus piti reilut neljäkymmentä vuotta. Vuonna 2008 muutin eläkeukkona Forssaan – petin lupaukseni – ja aloin taas lueskella. Syyspuoleen 2009 huomasin kirjoittavani – asioista, jotka olivat ilmeisesti muhineet Lupaus-nimisen lukitun oven takana. Uskon, että muutollani Forssaan ja täällä kohtaamillani ihmisillä on ”näpit pelissä” oven raottamiseen – vaikka saranat vähän kirskuivatkin. Toisin kuin ammattikirjoittajille, minulle yhteisöllisyys ja sen vaikutuspiiriin kuuluminen ovat erityisen rakentavia, jopa niin, että voin empimättä yhtyä John Steinbeckin saarnaaja Caseyn ajatukseen: ”…siellä hän huomasi, ettei hänellä ollutkaan sielua, oli vain sielun pikkuinen osa. Erämaa ei voinut häntä auttaa, koska se sielunmuren, joka oli hänen, ei merkinnyt mitään, ellei se ollut kaiken muun kanssa yhteinen ja kokonainen…Mutta nyt tiedän, ettei miehestä ole yksin mihinkään.”
Ennen lukitsemista minulta julkaistiin muutamia kertomuksia Nuoressa Voimassa ja Apu-lehdessä, ja vuonna 1964 minulta julkaistiin radiossa kuunnelma Muuten vain. Samana vuonna sain kolmannen palkinnon Tampereen kaupunginkirjaston kirjoituskilpailussa kertomuksesta Lapsi tarvitsee isän ja äidin. Tammen julkaisemassa antologiassa Ryhmä 65 julkaistiin kertomukseni Veturinlämmittäjä. Samoihin aikoihin kirjoittelin muutamia juttuja Kansan lehteen. Kaikki edellä mainitut on julkaistu nimellä Matti Turunen. Ounastelen, että niemenmuutos on osa aikaisemmin mainitsemastani lukosta. Niin totaalinen itselle annettu – ja nyt sitten petetty – lupaus oli!
Väisäsvaara on perintö. Se on lapsuudenaikaisen kotitilan nimi.

Esitellyt teokset

Kirjailijan tuotantoa Louna-kirjastoissa.

Kirjat

Sijoittumattomat (Books on Demand 2010)

Albert Schweitzer soittaa urkuja : toteamuksia (Books on Demand 2012)

Ympäristörikollisten orgiat : toteamuksia 2 (Books on Demand 2013)

Veturinlämmittäjä. Kirjoitus teoksessa Ryhmä 65 (Tammi 1965)

Lisäksi useita kirjoituksia aikakauslehdissä ja radiossa 1960-luvulla.

Ote teoksesta Sijoittumattomat (2010)

Koska Reunan pojat, Veikko ja Viljo, olivat jo siellä ”autuudessa”, oli Aaro palkannut Korkalanvaaran Niilon ja Tuomon, eripariveljekset, hakkuumiehiksi. Rajalinjan toisella puolen oli puutavarayhtiön maat. Siellä hakkasi Pekka. Kun näki minun tulevan, sammutti sahansa, laskeutui polvikyykkyyn, latoi tervaskannosta lohkomiaan tulipuita käsivartensa mutkaan.
- Ootas vähä, huudahti. Pysäytin siihen. Pekka harppoi viereen, pyöräytti takamuksensa kuormalle.
- Mihin sinä tervaksia?
- Tulipaikka on Artun tienposkessa hetteen vieressä, sanoi Pekka. Notkelman keskellä ajoura yhtyi Loukkusärkästä tulevaan. Siinä oli Artun hevonen kaurapussi päässä. Arttu ja Reunan Aaro tupakoivat tulipaikan vieressä kelolla. Ajoin Artun kuorman perään ja vein heinäsäkin Pokun eteen. Se alkoi noukkia apilaa avatusta säkin suusta. Nyökytteli päätään. Arttu sanoi:
- Olet opettanut Pokun päivää sanomaan.
- Itsekseen tainnu oppia, sanoin. Pekka lisäsi tervaksia tuleen.
- Se itseopiskelu onkin kuulemma tärkeetä, sanoi. Sillä keinoin kuulemma menestyy vähä helevetin hyvin. Ykskin mies sano päässeensä tosipitkälle.
- Jaha. Vai niin, sanoi Arttu. Ja mistähän sinä olet semmoisen tiedon saanu?
- Radiosta. Ite puhu kun se toimittaja kyseli. Sano alottaneensa ihan tyhjästä. Ei kuulemma omistanu ku tyhjät taskut ja kaksi tyhjää kättä. Siitä oli sitten itseopiskelun ja kovan yrittämisen kautta rikastunu ja muutennii ylentyny. Kauppaneuvos sano olevansa.
- Vai niin, sanoi Arttu vähättelevään sävyyn.
- Niin sano radiossa. Ja samasta miehestä oli Karjalaisessa koko sivu kuvan kanssa. Siinä se nojasi kyynäspäällään mersun kattoon ja kämmenellä poskeensa. Sano omistavansa jonnii importin.
- Joo joo, sanoi Arttu.
- Ite sano! intti Pekka. Ja sano vielä että jos tosissaan yrittää, menestyy kyllä meillä Suomessa. Kenttä on kuulemma vapaa. Ei muuta kun puskee päälle vaan, sano. Ja opiskelee luppa-aikona. Eikä saa lannistua vaikka olisi ollut ankea ja köyhä lapsuus niinkun sano itellään olleen. Pitää vaan yrittää. Painaa päälle. Suomalaisella sisulla. Niin sano. Ja sano tuntevansa jossain leijonissa muitakin menestyneitä. Entisiä persaukisia. Ja sano perään: ”Anteeksi sanavalintani, mutta näin on! Suomalaisella sisulla, perkele! Vaikka läpi harmaan kiven, perkele!” Sitä perkelettä ei pyytäny anteeksi vaikka kahiste sano.
- Joo joo…joo joo, sanoi Arttu. Kunhan nyt sinähi ensin opiskelet sitä kahvinkeittoo…Ja kuopase sinä Tapio tuota heinäsäkkii. Saapi itseopiskellu Poku edes heiniä rouskuttaa…Ryypätään me kahvit…jos tuo satuilija osaa keittää, sanoi Arttu. Pekka kauhoi mukilla hetteestä vettä isoon kahvipannuun.
- Kyllä tämä meiltä käy. Ihan yhtä hyvin kun siltäi yheltä mieheltä…Mikä Jeesus se oli nimeltään… Teki vedestä viiniä ihan vain hospitubomiluikaa posmittamalla. Ja juotti koko hääporukan känniin. Tämä on yhtä helppoo! Ei tässä tarvii muuta kun ammentaa näinikkäästi valmiiksi jauhettua kahvia pannuun, kiehauttaa pari kertaa, nostaa kannon nokkaan selviämään, ja katso, kohtsilleen on hyvänhajunen kahvi valmis. Ihme on tapahtunut! Aamen ja plottis!