Takalo-Eskola Ilkka Juhani

Forssalainen Ilkka Juhani Takalo-Eskola tunnetaan ensisijaisesti taidemaalarina, kuva- ja performanssitaiteilijana. Kirjailijana hän on julkaissut mm. runoja ja esseitä sekä Alpo Jaakolan taidetta käsittelevän teoksen Alpo Jaakolan arvoitus (Gummerus, 1981). Takalo-Eskolan tuotanto, kuten visuaalinen runous, on kokeellista ja lajirajoja rikkovaa. Hän kertoo Lounais-Hämeen kotiseutukirjailijaprojektin kirjehaastattelussa seuraavaa:

Ilkka Juhani Takalo-Eskola syntyi Keminmaalla 5.9.1937, kirjoitti ylioppilaaksi Oulaisten yhteiskoulusta 1956 ja valmistui humanististen tieteiden kandidaatiksi Helsingin yliopistosta 1963. Hän on tullut tunnetuksi kirjailijana ja kuvataiteilijana, ja ansainnut leipänsä mm. viennin palveluksessa, lehtitalossa, taidekeskus Retretin näyttelyjohtajana, ohjaavana läänintaiteilijana sekä Helsingin kuvataideakatemian maalauksen yliopettajana ja rehtorina. Takalo-Eskola päätti vuoden 2006 lopussa kolmivuotisen luottamustoimikautensa valtion kuvataidetoimikunnan puheenjohtajana ja taiteen keskustoimikunnan jäsenenä. Hän on ollut eläkkeellä syksystä 2000, ja sai valtion ylimääräisen taiteilija-osaeläkkeen 2001. Vuodesta 1982 alkaen Takalo-Eskola on asunut Forssassa.

Taiteilijana Takalo-Eskola tuli julkisuuteen 60-luvun alussa runoilijana ja kirjoittajana. Pentti Saarikosken perustamaan Uuteen Kirjallisuuslehteen (2/61 ja 1/62) hän käänsi mm. Helmut Heissenbüttelin Textbuch 2 -teoksen.
Kuvataiteilijana Takalo-Eskola on ollut mukana yli 300 näyttelyssä, joista yksityisnäyttelyitä 70. Paitsi Suomessa, niitä on ollut Tanskassa, Saksassa, Italiassa, Islannissa, Ranskassa ja Uudessa Seelannissa, Japanissa peräti 20. Syksyllä 2007 oli Ars Fennica –elämäntyöpalkintonäyttely Helsingissä Amos Andersonin taidemuseossa.

Kansainvälisistä suurnäyttelyosallistumisista tärkeimmät ovat Borealis 3 Malmössä 1987, Sydneyn 8. biennaali 1990 sekä Venetsian biennaali 2003.
Esityksiä ja performansseja Takalo-Eskolalla on ollut kotimaan lisäksi Japanissa, Italiassa, Saksassa, Ranskassa, Tanskassa, Puolassa ja Tsekissä. Huomattavia kutsuesiintymisiä festivaaleilla ovat olleet mm. Osaka 1990 ja 1992, Pariisi 1995, Tokio 1997, Lublin Puola 1997, Odense 1999, Lyon 2001, Minden Saksa 1994, 2002, 2005, Venetsia 2002, Venetsian biennaali 2003 ja Clusone Italia 2004.

Taiteen Takalo-Eskola kokee osaksi elämää ja arkea, pakoksi ihmetellä ja tutkia ihmismieltä, sen heikkouksia, rajoja ja mahdollisuuksia.
Nyt eläkeiässä Takalo-Eskola tuntee kuvataiteessaan mukana olevaksi niin koko tähänastisen elämänsä kuin ympäröivän yhteiskunnan kaaokset ja järjestykset. Tarve hahmottaa elämää kuulaana kokonaisuutena vain kirkastuu. Kielen, tajunnan, yhteisöjen dilemmat pistävät tuumimaan, voisiko meillä olla mahdollisuuksia mihinkään parempaan.

Forssalaisuudesta ja sen vaikutuksesta taiteeseensa Takalo-Eskola toteaa:

Kirjallinen tuotantoni on (ainakin toistaiseksi!) painottunut voimakkaasti nuoruuteeni. Forssassa asuessani vuodesta 1982 olen esiintynyt ensisijaisesti kuvataiteilijana. Lounaishämäläisten raunallisesta elämänasenteesta ja vivahteikkaasta usein ymmärtäväisestä huumorista olen pitänyt alun alkaen. Teollisen perinteen ainutlaatuinen henki on yhä aistittavissa, tiedä sitten kuinka kauan. Ympäröivä luonto jokineen, järvineen, lampineen, yhä riittävine metsineen, kallioineen ja soineen on henkistä minääni.

Ilkka Juhani Takalo-Eskola kertoo kirjallisista teoksistaan:

Upottava (Tajo, 1964)

Lukiolaisena Pohjanmaalla Oulaisissa sain kannustusta kouluaineistani. Kuudesluokkalaisena 1954 osallistuin (opettajien kehotuksesta) pitäjän ns. henkisiin kilpailuihin, ja voitin 1. palkinnon niin kirjoitusten kuin piirustustenkin sarjassa. Työni osallistuivat myös teinien valtakunnalliseen kilpailuun sijoittuen molemmissa sarjoissa kuudensiksi. Tämä innosti minua henkisiin harrastuksiin. Oppilastovereiden kanssa julkaisimme myös muutamia numeroita uljasnimistä LAKEUDEN SOIHTU -julkaisua käsin tehtynä.

Aloitettuani humanistiset opinnot Helsingin yliopistossa entiset koulutoverini yllyttivät minut mukaan Pohjois-Pohjalaisen Osakunnan henkisiin kilpailuihin, joista sain kunniamainintoja ja palkintoja. Itse Lauri Viljanen kirjoitti runoistani: ”Lupaavan tuntuista kaaosta toistaiseksi, sanalla sanoen.”

Edelleen minut yllytettiin ylioppilaiden valtakunnallisiin ”kulttuurikilpailuihin”. Paras sijoitus sieltä tuli käännösten sarjassa. Olin kääntänyt Manfred Peter Heinin runoteoksen Ohne Geleit, tuomarina toimi (kaksi päivää minua vanhempi) Pentti Saarikoski.

Tutustuttuani Lohjalla (missä asuin) 50- ja 60-lukujen taitteessa Rajakoulua käyneeseen Kai Linnilään avustin hänen kauttaan kajaanilaista teinilehti KLOPAA useisiin numeroihin. Innostus jopa ns. kokeilevaan kirjoittamiseen minulla oli syntynyt jo lukioaikana Oulaisissa. Osuutta asiaan uskon olleen paitsi innostavalla kuvataiteen ja äidinkielen opetuksella, myös luokalleni Oulusta muuttaneella Antti Häikiöllä (siellä mm. Väinö Kirstinän luokkatoveri).

Ns. teini- ja ylioppilaslehdet kiinnostuivat ilmaisustani yleisemminkin, avustelin niitä 60-luvun alkuvuosina. Sitten kuului käyneen niin, että Kai Linnilä oli antanut tekstinippuni Pentti Saarikoskelle, joka oli Turkuun Tajolle lähdössä. Armo Hormia kiinnostui ja tekstini julkaistiin sellaisenaan, Upottava ilmestyi kevättalvella 1964.

Meri kiipeilee (Suomen Teiniliitto, 1965)

Alpo Jaakolan sarjakuvia, I.J. Takalo-Eskolan Tunkiokuningas, kollaasirunoelma
”Siinä on palasia minäni (?) vaiheista ja jopa Huutavan Äänestä ja kukaties mistä. (Kuka tosiaan).”

Teinilehdessä Kai Linnilää seurasivat toimitussihteereinä (tai vastaavina) Vesa Suomalainen ja Olli Arrakoski. Avustukseni jatkuivat. Mm. ystäväni Alpo Jaakolankin olin saanut kytketyksi avustajien kaartiin. Vesa Suomalaisen aikana syntyi idea kokeilevasta runollis-kuvallisesta julkaisusta, jossa olisi limittäin ja lomittain Alpo Jaakolan sarjakuvaa ja minun tekstiäni. Keväällä 1965 Teiniliiton ainutlaatuinen kustannusprojekti toteutui. Olli Arrrakoski taisi tuolloin olla jo teiniliitossa vastuuhenkilönä, hän kertoo Meri kiipeilee –kirjan tarinan omasta näkökulmastaan Kai Linnilän ja Kaari Utrion 60-vuotisjuhlien kunniaksi julkaistussa kirjassa. Poikkeuksellinen projekti herätti myös luonnollista ristivetoa.

Adae (omakustanne, 1969)

A4-monisteina painettuihin kirjekuoriin sijoitettu 41-sivuinen sarja ”käsialarunoutta”. Vuosien varrella olin kokeillakseni kirjoitellut sanapilviä ja tekstejä käsin tussilla ikään kuin avaruudelliseen tilaan leijumaan ilman horisontaalisia rivisuuntia. Tekstit alkoivat luoda 3-ulotteisia hahmoja ja tilaa. ”Käsialarunouttani” oli julkaistu eri yhteyksissä. Julkaisuajatuksen synnyttyä urakoitiin Teiniliiton monistuskoneella ja saatiin sadan kappaleen painos valmiiksi Hyvinkään Taidemuseossa pidettyyn KIELIMETRO-näyttelyyn, johon lisäkseni osallistuivat Jan Olof Mallander, Eino Ruutsalo ja Veikko Polameri. Näyttelyn nimen olin ideoinut.

Postitaiteen kautta olin osallistunut ”käsialarunoudellani” lukuisiin tapahtumiin ja näyttelyihin ympäri maailman. Tämä kielenkäytön tapa, jossa kirjaimia, sanoja ja lauseita ei käytetä ensisijaisesti kielen merkitystä kantamaan, on keskeistä ns. visuaalisessa runoudessa, jota Suomessa ei juuri tunneta (harvoja konekirjoituskokeiluja lukuun ottamatta). Visuaalisen runouden kliseisiin taas kuuluu miltei yksinomainen fontteihin turvautuminen, mihin itse reagoin herkällä avaruudellisemmalla (etteipä henkisemmällä!) käsin kirjoittamisella.
”Merkityksettömien” tekstien historia ulottuu tietysti kauemmas – vahvasti ainakin dadaismiin. Surrealismistakin esimerkkejä löytyy.
Omakohtaisesta ADAEN filosofiasta mainittakoon, että olen halunnut myös demonstroida kielen tyhjäkäyntiä. Kielen signalisoitumista, merkitysten ohenemista, haihtumista. Ajatusten kuihtumista.

Alpo Jaakolan Arvoitus (Gummerus, 1981)

Projekti käynnistyi WSOY:n kautta Hannu Tarmion vetämänä. Alpo Jaakola sanoi ilmoittaneensa vain minun nimeni potentiaalisena kirjoittajana. Kirjailijaliiton apurahan turvin uskaltauduin jättäytymään usean kuukauden osa-aikaiseen työsuhteeseen silloisessa työpaikassani Länsi-Uudenmaan kirjapainossa. Innostavaa mutta rankkaa oli painia tekstien kanssa, perehtyä Alpon laajaan tuotantoon, tavata hänen ystäviään ja töidensä keräilijöitä, kuvata teoksia, keskustella, luonnostella, jne. Eräänä päivänä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, WSOY ilmoitti sitten vetäytyvänsä sopimuksesta. He keskittyisivät suuriin teossarjoihin, kirjat yksittäisistä taiteilijoista jäisivät sivuun. Jotakin kulukorvauksia he sentään maksoivat.

Hätääntyneenä marssin Otavalle. Paavo Haavikko tutkaili mutta ei innostunut julkaisemaan. Kirja-aineisto kävi sitten Hämeenlinnassa Karistolla, turhan lenkin. Niin epätoivoinen olin, että kävin elämäni ainoan kerran selvänäkijällä. Hänen todettuaan, että kyllähän se sieltä vielä tulee, rohkenin lähettää paketin Gummerukselle Jyväskylään.

Kun Olli Arrakosken vastaus postikortilla tuli, aurinko paistoi ja jää suli kaduilla. Teospaketti julkaistiin sellaisenaan 1981.

North Magazine 18 (North / Bent Petersen, 1987)

Bent Petersen oli julkaissut minusta laajan esittelyn jo North Magazine 2-numerossaan 1980, samana vuonna myös vihkoset North Information 82 ja 95 olivat pelkästään minusta. Suurta julkaisua oli kaavailtu ja työstettykin noin seitsemän vuoden aikana. Suomenkieliset tekstit olin kääntänyt myös saksaksi tanskantajaa ja englannintajaa varten. Ruotsia ja italiaakin kirjaan tuli jutun verran.

Tampereen Nykytaiteen museoon oli tulossa vuodenvaihteessa 1987-88 suuri kaikki kolme kerrosta täyttävä näyttelyni Olen totta. Siihen Takalo-Eskola-makasiini hädin tuskin saatiin valmiiksi. Värikkään syntyhistorian jälkeen tuntui hyvältä nähdä valmis kirja, vaikka kalliiksi tulikin lunastaa valtaosa painosta Suomeen. Maksoin kokemattomuuttani silloisen liikevaihtoveronkin vähintään kahteen kertaan, eikä myynti kuluja kattanut.

Nyt 2009 tuo kirja näyttää eräänlaiselta ”puolimatkan krouvilta”, sen jälkeen on tapahtunut kovin paljon sellaista taiteilijantaipaleellani, mitä tekee mieli pohtia ja kirjallisestikin hahmottaa.

Sammallautturi (Pohjoinen, 1995)

Monet yhteistyöprojektit Maaseudun Sivistysliiton kanssa johtivat vuoden lopulla 1994 ajatukseen kirjasta, jossa kuvailtaisiin projektejani luonnossa ja ryhmissä, tutkielmiani ihmisen ja luonnon suhteista, vieraantumisesta, tajunnan rajoista ja mahdollisuuksista. Syksyllä 1995 oli tulossa Hämeenlinnan Taidemuseon alakerran täyttävä näyttelyni teemalla Sammallautturi, ja vuoden lopulla vielä samaan tematiikkaan liittyvä erilainen näyttely Seinäjoelle Suon voimat -tapahtuman yhteyteen, jonka Maaseudun Sivistysliitto tuotti.

Kirjaprojektiin tuli mukaan kustantajaksi Pohjoinen Oulusta. Maaseudun Sivistysliitto, Hämeenlinnan Taidemuseo ja minä teimme aineistot varsin ripeästi, kirja ilmestyi aikataulussaan.

Dataa ja tapahtumakuvauksia kirjoittaessani muistan tunteneeni itseni välillä ainetta kirjoittavaksi koulupojaksi. Hyvältähän se tuntuu edes yrittää kertoa elämästään. Sammallautturi on muuten tietääkseni ensimmäinen yhden taiteilija performanssitaidetta esittelevä teos Suomessa.

Palkinnot

Pro Arte Tawastica-kunniakirja 31.12 1997
OAJ:n hopeinen ansiomerkki kulttuurin hyväksi 1988
Tammen palkinto kirjassa Ryhmä 65 mukana olleelle kirjoittajalle 1965
Henna ja Pertti Niemistön säätiön ARS FENNICA -elämäntyöpalkinto 28.4.2006

Esitellyt teokset

Kirjailijan tuotantoa Louna-kirjastoissa.

---

Kirjat

Upottava (Tajo, 1964)

Meri kiipeilee (Suomen Teiniliitto, 1965 ja ntamo, 2016 (näköisp.))

Adae (omakustanne, 1969)

Alpo Jaakolan Arvoitus (Gummerus, 1981)

North Magazine 18 (North / Bent Petersen, 1987)

Sammallautturi (Pohjoinen, 1995)

Muistoloukku (yhdessä Vesa Suomalaisen kanssa, Turbator, 2013)

Taidan olla taiteilija (Amanita, 2017)

Antologiat

Ryhmä 65, Tammi 1965 (nuorta proosaa ja lyriikkaa)

Matka jonnekin, Tammi 1965 (uutta saksalaista proosaa, suomennoksia)

Tekijät tulkit kokijat, Tammi 1967 (esseitä ja tutkimuksia taiteen tekemisestä, välittämisestä ja vastaanottamisesta, suomennokseni Helmut Heissenbüttelin esseestä ”13 hypoteesia kirjallisen ja tieteellisen toiminnan rinnastettavuudesta”)

Uuden runon kauneimmat 2, Otava 1971 (3 tekstiä)

Mitä lukijan tulee tietää, Otava 1981 (esseitä ja kirjoituksia Parnasson vuosikerroista 1951-81, essee ”Jotakin jonka voi sanoa” Helmut Heissenbüttelin tapaamisesta)

Hullun kirjoissa, SKS 1989 (Näkökohtia suomalaiseen kylähulluuteen. Essee
”Hulluuden ulottuvuuksista ja viisauden tunteen riittämättömyydestä”)

Taiteen asetelmissa tutkimus, Turun AKK 2007 (Kannanottoja tutkimukseen taiteilijan työssä. Essee ”Ruostuuko kielen katiska?”)

Suo on kaunis, Maahenki 1999 (kuvaus Ilomantsin Puohtiinsuolle järjestämästäni 45 taiteilijan esityksestä osana kansainvälistä suoluontokonferenssia 1998)

Tekstit

Alpo Jaakola, Helsingin Taidetalo 1981-82

Alpo Jaakola, Akseli Gallen-Kallelan museo 2002

Albert Edelfelt, Retretti 1983

Olavi Lanu, Retretti 1984

Seppo Similä, Retretti 1984

Kari Juva, Retretti 1985

Nina Terno, Retretti 1986

Björn Weckström, Retretti 1986

Eläinkuva Suomen taiteessa, Ikaalisten taidekesä 1992

Juhani Palmu, Ikaalisten taidekesä 1993

Saburo Aoshima, Hamamatsu Japani 1996

Björn Weckström, suomalaisena ja italialaisena painoksena ilmestynyt suuri kirja 2003

Borealis III, Malmö 1987

Art is easy, Sydneyn 8. biennaalin jättiluettelo 1990

Kirjoituksia lehtiin: 60-luvun ns. teini- ja ylioppilaslehtiin runsaahkosti, alakerta ”Kohtalomme on kielessä” Uudessa Suomessa keväällä 1978, kolumneja Hämeen Sanomissa ja Forssan Lehdessä 90-luvulla, yms.

Katkelmia teoksesta Upottava (1964)

TALVI ALAST USTA STAa

(putoahd)
Talvella kun maaonkalot on kiinni. Jäätyy aina kalan huoneen katto ihmislattiaksi. Kala ei hypi katsoo jäästä alkaa sen taivas.
Kalastaja on tehnyt monet konstit että voi olla sen pään ympärillä on täytettä muuten tekisi pakkanen lasia. Ensin täytyy olla avanto pora kirves tai tuura täytyy olla ja syötti katiska tai verkko ja veitsi. Sitten kala liikkuu ihan omalla laillaan ei kukaan voi sen tietä piirtää. Moni luulee paljon liikuttaa suuta. Kalamies se katsoo taivaan ympyrää isoa tilaa ja on mykkä sen päässä se kaikki on sisässä ja muu. Kalastaja näkee ison vaaran ja pelkää kauheasti joskus kalastajia kuolee paljon. Jäätymis uhka puristaa avantoja sormia. On tauteja Kuume Reumatismi noidannuolet. Moni putoaa avantoon ja menee tai railoon menee. Lopputalvesta varsinkin keväänkorvassa kun jo puikkojää pettää on vaikeaa vain tuntija tietää missä ei humpsahda läpi. Vesi ei näytä kylmältä silloin mutta vie miehen hukuksiin heti vähän siinä voi huutaa. (Yks laitto äitille terveisiä kun näki seisojia rannassa kertovat).
Kun talvikalastaja vielä elää hän kulkee liukuu kelkoilla on pyörällä tai jalan. Katsoo avaruuksien kirkkaudet päivien ääret kuun ja tähdet. Tuntee lumen pyryn ja pimeydet tunkee läpi. Näkee horisontissa ihmisten asumukset ne on kuin lyhyt keltainen viilto. Siellä on ihmispolut kasassa ja harvat ja arat pisteet ja niin kuin peläten vedetyt viivat vie hautausmaalle se on keskellä sinne katsotaan silmät kiinni. Kalastaja katsoo tätä tilaa! Hän on saaren rannassa vieressä kivi itkee. Kuinka voisi unohtaa torikauppiaitten mustan armeijan ja torin jossa kaloja selostetaan ruumiita esitetään julistetaan käyttöön ja sanotaan väri. Ei sitä voi. Lukinsolmujen ikuinen vale, ”maailma” ”ontuu”. Nenä tulee pakkasesta punaisen nuotion savuihin.
Mutta kala liikkuu omalla laillaan ei sitä näy kalastaja tuntee oman veren kala katsoo ja nyt katsoo kohti. Pyöreä silmä. Koskaan ei tiedä mistä kuollut kalastaja löytyy.

MATKALAISET

Soutelivatpa, isäpuoli ja äitipuoli, kotipuoleen. Puolittain omistamaansa kaksioon kaupungin ulkolaidalle ulkolaitakaksikollaan, perätuhdolla tuhdit kaksoset, miespuolinen ja naispuolinen, sukupuoleltaan. Olivat lapsipuolen asemassa, sekä toinen, että toinen, kumpikin puolestaan. Puolimatkassa joutuivat ristiaallokkoon, ulkolaitaisten ja vastahankaisten, selviytyivät vain puolittain, kun puolsivat puoleltaan. Kirkkorantaan. Mikä rapu se sellainen rapu on, joka aina maalle nousee, vaikka sen kuinka veteen heittää? Unihan se. Symbolin kuori, symbaali.
Yksilölle kirkonmies pani kymmenykset. Tuopa sadattelemaan. ”Tuhat tulimmaista” sanoi hän. ”Kymmenentuhannen paluu” kuului radiosta (xenofon-äänentoisto, anabasis-päätyparikytkentä). Se ei merkinnyt mitään, kun oli miljoonavaillinki. Biljardit pyörivät, paljot myriadit kuin myyrälaumat, ja aaseille sillat, Zarathustra sela. Ja niin kuin itä on kaukana lännestä, on ääretön.
Ratapihalla kasvaa piharatamoita, kun kulkevat, vajanaiset, vajojen ohi, miehet ja naiset. Kokolailla puolinaisiksi tuntevat itsensä, miehetkin. Samoin kuin tytönpuolet, kokonaisetkin. Neuvotaan pitäytymään totuudessa, tosi pohja pitäisi. Kokevat taitaa. Pohjaton on papin säkki, ei siellä pohjasakkoja. Suu pannaan säkkiä myöten, säkin suun suppuun ja messingille. Säkki on vain puolillaan, mutta puoliso puolustaa. Puoluekin puolelle. Ja sika säkissä. Syntisäkin pimeydestä he oikein: ”Kaikki loppuu aikanaan, armonsa ei milloinkaan”, laulavat.
(1958 Helsingin Yliopistossa penkillä siinä missä Vapauden Jumalatar sepelöi Nuoruutta)

Katkelma kausijulkaisusta North 18 : Ilkka Juhani Takalo-Eskola (1987) Ilkka Juhani Takalo-Eskolan Kirsti-vaimon tekemästä haastattelusta

Ymmärretäänkö sinua?

Aina jotenkin. Ihmisille syntyy kaikesta aina jokin käsitys. Mutta kielteisyys, torjunta ja ”väärinymmärtäminen” eivät tietenkään ole teosteni tajuamista. Ymmärtäminen lähtee jonkinlaisen myönteisen tunteen heräämisestä, jota seuraa ainakin jonkin asteinen avautuminen teoksen viesteille. Katsojissa syntyy mielikuvaprosesseja, jotka saattavat olla keskenään hyvinkin erilaisia, mutta kuitenkin jossakin suhteessa myös teokseen.
Jotkut ovat tulleet sanomaan, että teokseni tuntuvat vaikuttavilta ja voimakkailta, mutta etteivät ymmärrä niistä mitään. Itse asiassa he ovat silloin jo ymmärtäneet, kun tuntuu joltakin. Tuollainen reagointitapa johtuu yleensä taas siitä, että taidetta on opetettu kunnioittamaan jonkinlaisena elitismin jalustalle asetettuna palvontakohteena, jota vain harvat ja vihityt ymmärtävät. Tätä taustaa vasten ei repliikki, ettei ymmärrä taiteesta mitään, ole mitenkään vaarallinen – vaan luonnollinen, rehellinen ja hyväksyttävä. Syvimmältään taide on kuitenkin arjen ulottuvuus – jokainen on taiteilija. Niin kauan kuin tätä ei tajuta, ei minuakaan ymmärretä.

Katkelma alkusanoista tekstiin Tunkiokuningas teoksessa Meri Kiipeilee (1965)

ILKKA-JUHANI TAKALO-ESKOLA
Mitäkö Tunkiokuninkaalla sanon? Sanonpa että ei ”nykyään” voi paljon sanoa maailmassa jossa (maailmalle jolla) ei ole kuulevia korvia. Ihmisten tajunnan perushahmot ovat kielikuonaa, kolisten vyöryviä möykkyjä; tiiliä; kuormia: ammoin oletettua, ei nyt oleellista olevaa. Onhan mahdotonta ”puhua” totta todellisuudesta johon jommallakummalla osapuolella ei ole yhteyttä (jos nyt jokainen oma? maailma), niin mitä paljon tällöin voi välittyä. Ehkä syvä yhteys on kadonnut näin: käsitteistä on tullut maailman kulmakiviä, vaikka aluksi (ei kauan sitten) täytyi olla niin että käsitteiden käyttö pulppusi, iti ja oli peräisinkin oleellisuuden välittömästä läsnäolosta, lujan ja herkän kokemisen arvaamattomista laajuuksista heh! §§ I h m i s e n s y n t i i n l a n k e e m u s-
k i e l e e n §§ Suihkupommittajat ovat jo (?) sekundäärisiä. Mutta kulkee kummitukset (jos NL aloittaisi suorat vihollisuudet, putoaisi puolen tunnin päästä yli 2000 y-latausta N-liittoon nyt. Nyt kaksitoista mielenosoittajaa marssi ja 20 000 hymähtää heille. Miksi? Olisiko nyt parempi ettei yksikään (marssisi)? Onko ehkä jotenkin kunniakkaampaa parempaa (ja miten?) olla marssimatta koska se ei auta (haihattelua) ei ole reaalipolitiikkaa kuten voimatasapaino (??) valmius ohjuksin pommilaivuein varmistus (minkä?)?)
Ja tämä maailma olisi hyväksi hyväksyttävä.. Onkohan arvo(t) ja koko maailma siirretty (ei tietoisesti)? Välikappaleisiin (kieliin) ja niin, Kultainen vasikka himmentänyt alkuperäisen.
Vanhasta rengistä tuli huono isäntä.
Paossa yleisyyden ja yhteismitallisuuden harhaan. Auto aika vaatteet oppi ammatti avio ja kuolema ovat kaikki jo rahaa (mitä?).
Ollaan kai yhtä mieltä.
Tarpeetonta. (Mikä, oi paljon!) Katsokaa kuinka helppoa on torjua tavan vastainen tavaton. Asenteiden pakoraiteet, lamaannuksen staattisuus ja turtumuksen turvallisuus. Ja kuinka vähän asenteet (tarpeetonta) ovat meitä itseämme ja kuka niistä(kään) pääsee ja miten miksi? Uuden ajan kulttuurihistoria: kuinka arvosta tuli toisarvo ja toisarvosta kaikki. Olmin luolalaki.
Mutta oi miksi ajatella tätä nykyisyyttä joka on (tarkkaan ottaen?) jo ohi; ei seurausten seurausten, vaan avoimien edellytysten mukaan arvo ihmiselle:
-------

(Tekstinäytteiden ulkoasu ja asettelu eivät täysin vastaa alkuperäisiä)

Lisätietoa kirjailijasta :

Yliopistollisia tutkimuksia joissa käsitellään Ilkka Juhani Takalo-Eskolaa ja hänen taidettaan (mm.)

Päivi Granö (väitöskirja): Taiteilijan lapsuuden kuvat, Taideteollisen korkeakoulun julkaisusarja A 20, 2000
Marta Golemiec (pro gradu): Finski environment – natura jako przestrzen tazsamosci, Krakowa 2006
Sari Wuorinen (pro gradu): Leo Ruuskanen ja Elonkorjaajat, Jyväskylän yliopisto 2003
Mari Salo (proseminaarityö): Ilkka Juhani Takalo-Eskolan kokemuksia taiteilijuudesta, Lapin yliopisto 2004
Eliisa Asikainen (pro gradu): Performanssi taidemuotona, Tampereen yliopisto 2002
Riku Rinnekangas (pro gradu): Lähellä mutta kaukana – suo suomalaisen ajattelun ympäristönä, Turku 2002
Maija Tanninen-Mattila (pro gradu): Ihmisen ja luonnon välinen suhde suomalaisessa käsite-, maa- ja performance-taiteessa vuosina 1971-1983; viisi näkökulmaa, Helsingin yliopisto 1988
Aapo Kustaa Korkeaoja: To the core of Finnish performance making, Turku 2001

Esittelyjä I.J. Takalo-Eskolasta ja hänen taiteestaan mm.

North Magazine 2, 1980 (Tanska)
North Information numerot 82 ja 95 vuonna 1980 (Tanska)
Mitteilungen des Instituts für moderne Kunst, Nürnberg, 26-27 1981 (Saksa)
Taide 2, 1982
Suomi 10, 1983
Taide 2, 1989
Suomen Kuvalehti 40, 2007
jne.

Lehtijuttuja lukuisia mapillisia

Esittely kuvataiteilijamatrikkelissa