Sisältöön »
Tekstikoko Suurenna fonttikokoa

« Teokset

Hämeen paras paikka: kirjoituksia kotikunnista

Hämeen paras paikka: kirjoituksia kotikunnista

  • Julkaisuvuosi: 2009 (Hämeen Heimoliitto)
  • Paikkakunnat:
  • Avainsanat: antologia/kokoomateos, muistelmat, paikallishistoriat,

Esittely

Hämeen paras paikka -teoksen tekstit on koottu Hämeen Heimoliiton keväällä 2008 järjestämän Minun kotikuntani -kirjoituskilpailun sadosta. Kilpailun tavoitteena oli edistää hämäläisten kotiseudun tuntemusta ja kotiseuturakkautta sekä vahvistaa paikallista identiteettiä. Tarkoituksena oli kerätä kuntalaisten ajatuksia tilanteessa, jossa kuntaliitokset muuttavat kuntakenttää rajusti; osa kunnista katoaa ja toiset kasvavat entisestään. Kirjoittajia pyydettiin miettimään teksteissään muun muassa oman kotikunnan maisemaa, ihmisiä, puheenpartta, elinkeinojen kehitystä ja kunnan päättäjiä.

Kilpailuun lähetettiin 79 kirjoitusta, joista teoksessa julkaistiin 37. Lounais-Hämeeseen liittyvistä muistoistaan kirjassa kirjoittavat Leila Jokinen, Juhani Salminen, Erkki Ojansuu, Sinikka Kaukinen, Risto Ahti ja Kaarina Hannula-Honkanen. Teoksen on toimittanut Pirkko-Liisa Kastari.

Teoksen saatavuus Louna-kirjastoissa. 

Ote teoksesta Hämeen paras paikka (2009)

Puistolinnan maitomyymälä oli ensimmäinen ja värikkäin työpaikkani. Nykypäivänä ajattelen, että kaikki oli silloin niin herttaisen romanttista. Muistan hajamielisen herran, joka tuli kauppaan kolmen litran maitokannun kanssa ja ojensikin minulle vahingossa hienon hattunsa ja sanoi: ”Kolme litraa maitoa”! Oli siinä naurussa pitelemistä nuorella myyjällä. Sitten hän nolona veti hatun takaisin ja ojensi maitokannunsa. Maito myytiin silloin irrallisina tonkista ja mitattiin yhden litran pitkävartisella mitalla.

Toinen hauska tapaus sattui, kun erittäin pikkutarkka Lyseon naisopettaja pyysi minua punnitsemaan 10 kananmunaa. (Silloin myöskin kananmunat olivat irtomyynnissä ja punnittiin vaa’alla). Otin paperipussin käteeni ja aloin asetella käsin munia pussiin, jolloin opettaja: ”Hyvänen aika sentään, missä on pihdit, PIHDIT!” Myymälässä oli tuolloin käytössä vain metallipihtejä, joilla yleensä laitettiin leivonnaisia pussiin. Nöyränä myyjänä otin ne rautapihdit ja koetin pyydystää niillä munia pihteihin. Pihtejä piti puristaa niin lujaa saadakseen munan siinä pidettyä, että ensimmäinen heti ruksahti rikki. Käänsin selkäni asiakkaalleen enkä mahtanut mitään, että tärisin naurusta. Ajattelin itsekseni: ”Mahtaako rouva nyt muistaa mistä ne munat tulevat ensiksi?” Viimein sain kysyttyä: ”Käytetäänkö näistä kuoretkin, vai miksi näitä ei voi käsin laittaa pussiin?” Opettaja heräsi aatoksistaan ja sanoi: ”Ei toki, laittakaa käsin vain.”  

Sinikka Kaukinen