Kirjailijat

Aulikki Karlsson muutti vuonna 1973 Helsinkiin, missä hän toimi kiinteistövälittäjänä. Tammela on silti pysynyt aina todellisena kotina, Helsinki ikään kuin työpaikkana. Tammelaan kirjailijaa yhdistävät vahvat tunnesiteet. Kaikki todella merkittävät perhetapahtumat, kuten ystävien ja sukulaisten häät ja hautajaiset, kuuluvat Tammelaan. Kirjailija sanoo Tammelan olevan ilon ja surun paikka, sydämen koti. Hän sukkuloi Tammelan ja Helsingin välillä tämän tästä. Osan vuodesta hän viettää lapsuutensa kotimaisemissa mökillään. Kirjailija on lähes päivittäin yhteydessä kotipuolen ihmisiin.

Aulikki Karlsson julkaisi vuonna 2008 lapsuuttaan ja nuoruuttaan Tammelan Pehkijärvellä käsittelevän muistelmateoksen Palaan takaisin. Hän kertoo kirjoittaneensa kirjan ensisijassa itselleen ja läheisilleen, mutta omakustanteen vastaanotto on osoittanut sen koskettavan laajempaakin lukijakuntaa. Erinomainen palaute on ilahduttanut ja rohkaissut tekijää. Osittain yleinen kiinnostus saattaa perustua siihen, että kirjailijan laajaan ystävien ja sukulaisten piiriin kuuluu useita julkisuuden henkilöitä. Muistelmissa esiintyy mm. kirjailijan veli Rauno Lepistö, joka on Suomen tunnetuimpia kevyen musiikin tuottajia.

Toisaalta teosta on pidetty paikallisesti merkittävänä. Aulikki Karlssonin tietämän mukaan monet tammelalaiset lukivat kirjan heti tuoreeltaan. Jatko-osaakin on jo kyselty, ja paljon on jäänyt vielä sanomatta. Kirjailija kertoo, että pian julkaisemisen jälkeen ihmiset tulivat henkilökohtaisesti kiittelemään koskettavasta kirjasta. Muistelmien tapahtumat, paikat ja ihmiset kiinnostavat monia, mutta erityistä kiitosta tekijä on saanut aidon rehellisestä ja myönteisestä kerrontatavastaan.

Asuntojen helminauha
Karlsson, o.s. Lepistö Aulikki

• 2020 (Books on demand)
• Tammela
• kiinteistönvälittäjät, muistelmat,

 

Palaan takaisin : sydänmaisemia Tammelasta ja Pehkijärveltä
Karlsson, o.s. Lepistö Aulikki

• 2008 (Omakustanne)
• Tammela
• Loimonen, muistelmat,

 

Kirjailijan tuotantoa Louna-kirjastoissa.

Kirjallinen tuotanto

Muistelmat

Palaan takaisin (omakustanne, 2008)

Asuntojen helminauha (Books on demand, 2020)

Kirjailijan valitsemat otteet teoksesta Palaan takaisin (2008)

Esipuhe

Olen kirjoittanut tämän kirjan omasta elämästäni. Pääasiassa sen alkutaipaleesta. Kaikki tapahtumat siinä ovat omien muistikuvieni mukaisia. En ole koettanut välttää sitä, että aika kultaa muistot. Päinvastoin. Haluan muistaa onnellisia ja myönteisiä tapahtumia niin omasta kuin muidenkin elämästä.

Mutta elämään kuuluu myös itkua ja surua. En ole vältellyt niitäkään. Arvostelu ja katkeruus sitä vastoin eivät saa tuhota kenenkään menneisyyttä. Kuten oma isäni usein sanoi: - Älä etsi vaikeuksia, niitä tulee muutenkin.

Miksi olen kirjoittanut tämän kirjan? Täysin itsekkäistä syistä. Muisteleminen on terapiaa. Ja sen parantava vaikutus vielä voimistuu, kun vanhoja tapahtumia ja muistoja kirjoittaa kirjan muotoon. Vanhat haavat paranevat ja mieli kirkastuu. Näin on käynyt minulle ja näin käy myös Sinulle, jos vain ryhdyt siihen. Ja mikä parasta, se pätee myös niihin kaikkiin ihmisiin, joista kirjoitetaan.

Olen haastatellut paljon ihmisiä, jotka mainitsen kirjassani. Olen kysynyt heiltä, mitä he muistavat menneistä tapahtumista. Olen myös kysynyt heiltä lupaa kirjoittamiseen. Kukaan ei ole kieltäytynyt olemasta mukana. Kaikki ovat olleet kiinnostuneita ja mielissään. Tässä voin vain yhteisesti kiittää heitä kaikkia saamastani tuesta.

Periaatteenani olen koko ajan pitänyt sitä, että ketään ei saa vahingoittaa kirjoittelulla. Ja kaikesta sellaisesta tuleekin kirjoittaa, josta on etua henkilölle itselleen. Tällä tavoin voin osaltani auttaa yleisen ilmapiirin avautumisessa. Tammela ja Pehkijärvi ovat saaneet pääroolin tässä kirjassa luonnollisista syistä. Mutta omat ajatukseni, tunteeni ja omat mielenmaisemani ovat seuranneet koko ajan mukana.

Kiitän tästä kirjasta erityisesti psykologi-miestäi Jussia. Hän on koko ajan tukenut minua kirjoittamisprosessin kuluessa. Ilman häntä tätä kirjaa ei olisi syntynyt.

Kun nyt lähetän tämän kirjan maailmalle elämään omaa elämäänsä, toivotan sille menestystä ja pitkää ikää!

Ihanaa, tässä tämä nyt vihdoinkin on!

Helsingissä 12. päivänä toukokuuta 2008
Aulikki Karlsson

III Kotona ja kylällä

11 Sodan jälkeen

Kun sota päättyi vuonna 1944, isä palasi sodasta ulkoisesti terveenä kotiin. Kuten olin niin monesti iltarukouksissani pyytänyt. Hänen alkuperäisestä komppaniastaan ei palannut kuin kaksi miestä. Isä oli komppanian vääpeli ja koko ajan rintamalla. Eikä hän edes haavoittunut kertaakaan. Kerran hän oli joutunut sotasairaalaan ja sekin struumaleikkauksen takia. Mutta henkiset vauriot eivät näkyneet ulospäin.
Olin vain kuusivuotias, kun isä palasi sodasta. Muistan hänen uurteiset laihat kasvonsa ja surulliset silmänsä. Mitä hän oli kokenut sodassa, sitä ei kukaan tiennyt. Isä ei kyennyt kertomaan kokemuksistaan. Tai ei tahtonut.
Olimme veljeni Raunon kanssa eläneet koko sota-ajan isovanhempien sekä äidin ja Tyyne-tädin kanssa. Olimme saaneet oleskella aika vapaasti. Isä laittoi heti tiukat säännöt. Tietty määrä piti perata ja harventaa lanttumaata päivässä. Polvet olivat verillä, kun tuntikaupalla piti polvillaan perata maata. Hyvä kun ehdimme edes järvelle uimaan välillä. Hän oli ollut ihan erilainen ennen rintamalle menoaan, kertoi äitini Raunolle ja minulle. Kukaan ei uskaltanut nauraa eikä puhua kovaa, jo hänen katseensa sai meidät hiljaisiksi.
Olen jälkeenpäin vasta ymmärtänyt, mitä kaikkea hän oli joutunut kestämään sodassa. Unelmat olivat romuttuneet. Kaksi poikaa oli pienenä sillä välin kuollut. Opiskelut olivat jääneet kesken. Hän vaistosi vaimonsa alakuloisuuden. Kaikki piti aloittaa alusta. Mutta mistä? Oli kohdattu niin paljon menetyksiä. Unelmat olivat romuttuneet.
Hän ei saanut nukuttua. Vuosikausien varuillaanolo ja kuolemanpelko oli jättänyt jälkensä. Makuuhuoneessa oli Kalle Aaltosen seinän kokoinen maisemamaalaus, joka oli maalattu palomuuriin. Se kuvaa ikkunastamme näkyvää kesäistä maisemaa, pellon laitaa ja koivikkoa. Isä näki mielikuvituksessaan sieltä ryntäävän piippalakkisia vihollisia konepistoolit käsissään. Se oli pakko peittää öisin jollakin vaatteella, jotta hän sai nukutuksi.
Sodan jälkeen hän ei tappanut kärpästäkään. Hän otti kärpäsen siivestä kiinni, vei sen ulos ja sanoi: ”Minä olen tappamiseni tappanut, en tapa edes kärpästä enää.”
Meille kannettiin vesi sisään pihapiirin kaivosta. Kun menin kerran hakemaan kaivosta vettä, niin siinä kaivon kannella aamuauringossa kurkisteli sisilisko. Se oli minusta ”tuhma” eläin, melkein kuin käärme. Näin sen sittemmin monta kertaa. Lopulta sain kuin sainkin sen lopetetuksi. Isä ihmetteli sen katoamista.
”Missähän se sisilisko on, kun aina kurkistelee somasti kaivon kannella? Ennen se tuli aina tervehtimään. Nyt ei sitä ole enää näkynyt.”
Jouduin häpeillen tunnustamaan, että se oli minun syytäni, että tapoin sen. Isä oli todella vihainen sisiliskon tappamisesta. Hän piti minulle sellaisen puhuttelun, että muistan sen koko ikäni.
Itse käyttäydyin aivan omituisesti. Tarrauduin häneen ikään kuin en olisi ikinä halunnut laskea irti. Pelkäsin kai, että menetän isän uudelleen. Isättömänä vuodet olivat tuntuneet ikuisuudelta.
Sota-aikana olin kuullut, että sodassa voi menettää henkensä ja siksi olin pelännyt kovasti isän puolesta. Olin rukoillut lukemattomia kertoja iltarukouksessa, että isä tulisi elävänä sodasta kotiin. Olin ryhtynyt myös varmistustoimenpiteisiin. Olin pannut isän puhaltamaan ilmaa ilmapalloihin, joita sitten säilytin visusti kaiken varalta. Olin saanut häneltä niin paljon ”henkeä” talteen, että kykenin nukahtamaan iltaisin luottavaisesti ja hyvällä omallatunnolla. Niin kuin vain pikkutyttö voi tehdä. Jos isä olisi menettänyt henkensä, kuten aina pelättiin, minulla olisi ollut omat keinoni. Olisin puhaltanut hänelle hengen takaisin omista palloistani. Onneksi niitä ei koskaan tarvittu.