Kirjailijat

Hämeenlinnalainen Risto Peltovuori liittyy Lounais-Hämeeseen erityisesti vuonna 1993 julkaistun teoksensa Forssan historia myötä. Teos kuvaa perusteellisesti maalaiskylän kehittymistä tehdasyhdyskunnaksi, sen jälkeen kauppalaksi ja lopulta Forssan kaupungiksi.

Kiinnostuksensa heräämisestä paikallishistoriaan Peltovuori kertoo seuraavasti:

Kiinnostukseni paikallishistoriaan on syntynyt yhtenä juonteena historian lukemista ja tutkimista kohtaan heränneestä mieltymyksestä, joka sai aikanaan lähtemään alaa opiskelemaan. Kokonaisesityksen tekeminen jonkin paikkakunnan historiasta on sikäli erikoista ja kiinnostavaa, että siinä joutuu paneutumaan monille eri elämänaloille. Varsinkin aineiston hankinta on siinä tosin niin valtava urakka, että pitäjän- tai kaupunkihistorioita tekevät tavallisesti kuntien palkkaamat historioitsijat. Paikallishistoriaa ei kuitenkaan pysty tuntityöläisen asenteella kirjoittamaan, vaan erityistä kiinnostusta ja intoa tarvitaan. En ole alan varsinainen ammattilainen, vaan olen pääasiassa työskennellyt vakinaisena opettajana lukioasteella, joitakin vuosia sen ohessa myös rehtorina ja historian dosenttina. Olen pariin otteeseen hakenut vaihtelua ja etäisyyttä koulutyön arkeen paikallishistorian kirjoittajana.

Teoksen Forssan historia syntytaustaa, valmistumisprosessia ja vastaanottoa sekä suhdettaan Lounais-Hämeeseen hän kuvaa näin:

Forssan historian synty on toki ennen kaikkea Forssan kaupungin päättäjien ja painatuskustannuksista vastanneen Forssan Kirjapaino Oy:n ansiota. Itse tulin mukaan Paikallishistoriallisen toimiston (nykyään Tilaushistoriakeskus) välityksellä. Forssa ei kuitenkaan ollut minulle mikä tahansa paikkakunta, vaan se oli tullut aikaisemmin tutuksi eri yhteyksissä. Olen kotoisin Lounais-Hämeen naapurista Lopen pitäjästä ja jo nuorena poikana kävin toisinaan Forssan kauppalassa, jonka kesäaikainen siisteys ja viehättävyys painuivat mieleen. Opiskellessani Helsingissä sain professori Eino Jutikkalalta tutkielman aiheeksi Jokioisten kartanon torpparien ja muiden alustalaisten olot 1800-luvulla. ”Jokiläänin” – Suomen laajimman kartanoalueen – asioita setvittäessä sain tuntumaa useisiin nykyisen Lounais-Hämeen pitäjistä, myös muutamiin Forssan vanhoihin kyliin. Jutikkalan kehotuksesta lähetin tutkielmani lyhennettävänä julkaistavaksi Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistyksen vuosikirjassa (1963). Tutustuin myös Esko Aaltosen vanhan Forssan elämää käsitteleviin kirjoihin, jotka lienevät ihan värikkäintä suomalaista paikallishistoriaa. Sellaisten teosten innoittavasta vaikutuksesta huolimatta ei valitettavasti itse pysty vastaavanlaisiin saavutuksiin, joskin tavallaan virallisluonteisen paikallishistorian kirjoittamisessa on myös kirjallista vapautta kahlitsevia normeja ja rajoituksia. Hyvin paljon monien alojen asioita on saatava sovitetuksi tiukasti rajoitettuun sivumäärään. Sattuman kautta olen asunut Forssassa vuosina 1970–71 kirjoittaessani ensimmäistä paikallishistoriaani Tuusulan seudusta. Kun mahdollisuus Forssan historian kirjoittamiseen tarjoutui, tuntui se jotenkin kohtalonomaiselta. 

Kaupungin puolesta joutuivat historia-asioista erityisesti huolehtimaan arkistonhoitaja Terttu Rantala ja tietenkin historiatoimikunta, joka Anneli Niinimäen jäntevällä johdolla toimi verrattain sopuisassa hengessä. Historiatoimikunta koostui osaksi kokeneista kunnallispoliitikoista (Alisa Fagerström, Kalle Jyly), osaksi jopa kirjailijoista (Olavi Keskinen eli ”Sotakamreeri” ja Teuvo Heikkilä). Heidän kokemuksistaan sain lisäväriä tietoihini Forssan historiasta. ”Sotakamreerin” mukanaolo jäi lyhytaikaiseksi, mutta hän sai erityisen pätevän seuraajan museonjohtaja Lauri Pohjakalliosta. Jälkimmäisestä oli suurta apua mainioiden valokuvien saamisessa Lounais-Hämeen museon laajoista kokoelmista. Forssan kirjapaino Oy:n ammattimiehet tekivät kirjan ulkoasun hyväksi erinomaista työtä – ilmeisesti vielä Esko Aaltosen hengessä.

Forssan historia -teoksen saamasta vastaanotosta paikkakunnalla ei ole juuri mitään korviini kantautunut. Ehkä se johtuu paljolti siitä, että asun muualla enkä siksi ole paikan päällä tavattavissa. Valtakunnallisissa julkaisuissa taas harvoissa tapauksissa katsotaan jokin paikallishistoria huomion arvoiseksi asiaksi. Kirjoittaja voi kuitenkin huokaista helpotuksesta saatuaan työn valmiiksi ja olla jotenkuten tyytyväinen, jos on ainakin parastaan yrittänyt.

Forssan historia
Peltovuori Risto

• 1993 (Forssan Kirjapaino)
• Forssa
• Finlayson, paikallishistoriat,

 

Kirjailijan tuotantoa Louna-kirjastoissa.

Kirjallinen tuotanto

Saksa ja Suomen talvisota (Otava, 1975)

Suur-Tuusulan historia. Tuusula – Kerava – Järvenpää II (1975)

Osia oppikirjasarjasta Muuttuva maailma 1–7 (Kustannuskiila, 1981–1992)

Forssan historia (Forssan kirjapaino, 1993)

Sankarikansa ja kavaltajat. Suomi Kolmannen valtakunnan lehdistössä 1940–1944.
Historiallisia tutkimuksia 208 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000)

Suomi saksalaisin silmin 1933–1939. Historiallisia tutkimuksia 223 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2003)

Ote teoksesta Forssan historia (Forssan kirjapaino, 1993)

Kaduilla ja kujilla

Tehdaskylän tieverkosto ei asemakaavan puutteen vuoksi ollut kaupunkien tapaan säännönmukaista eikä kivipäällysteistä. Katuja ei pitkään aikaan nimetty ainakaan virallisesti. Monille kaduille ja kujille ehtivät kuitenkin vakiintua nimet ennen kauppalan perustamista. Ne olivat joko asukkaiden keskuudessa syntyneitä tai tehdasyhtiön nimeämiä. Vanhaa kantaa olivat Ronttismäen kaavan mukana syntyneet linjat. Rautatieasemalle johti Parkkitie nahkuri Mårdin verstaassa käytetyn parkin vuoksi, kun taas Viksbergin oluttehtaalle johti Kaljakuja. Ensimmäisen katukilven Forssassa näki Lounais-Hämeen kirjoittaja vuoden 1908 alkupuolella: Saunakatu – yhtiön saunalle johtava tie.

Forssan katujen pahimpia epäkohtia oli niiden lokaisuus varsinkin keväisin ja syksyisin. Joidenkin pääväylien varteen tehdasyhtiö rakennutti puisia jalkakäytäviä eli ”lautakonkeja”. Mahdollisesti ensimmäisiä sellaisia rakennettiin syksyllä 1890 Turun lehden kuvauksesta päätellen. ”Kynävakojen Kyntäjä” siinä ihmetteli tekeillä olevaa ”trottoaaria eli jalkamiehen käytävää”, ”ettei aivan loassa ryvetä tarvitse silloin kun sitä ainetta tarjolla on”. Käytävän rakenteena oli ”2 plankkua rinnan ja niskapuita alla”. Jalkakäytävien mainitaan myöhemmin olleen neljän ja viime vaiheessa kolmen lankun levyisiä. Käytävä oli kuitenkin vain kadun toisella reunalla, eivätkä vastaantulijat mahtuneet samanaikaisesti 2–3 lankun käytävälle – jäi aina katsottavaksi kumpi väisti.

Katujen lokaisuus oli vuodesta toiseen kiitollinen aihe sanomalehtien pakinoitsijoille. Nimi merkki Karhi (J. V. Kaleva) kuvaili syksyllä 1919 Forssan lehdessä: ”Syksy on tullut ja taas olemme me forssalaiset päässeet kuravelliaikaan… Mikä suurenmoinen näytelmä onkaan katsella maalaiseukkoa kadulla kohotettuine helmoineen purjehtimassa kurameren yli lautakäytävälle ikään kuin erämaan keidasta tavoitellen.”