Kirjailijat

Myllypirtin Paavo (2000) on Jokioisilla asuvan Pirkko Hirsikankaan omakustanteisesti julkaisema lastenkirja, johon hän on myös tehnyt itse kuvituksen. Myllypirtin Paavo on 15-vuotias kissa, joka haaveilee talvipäivät kesästä. Kesäisin Paavo muuttaa emäntänsä kanssa Punkalaitumelle kesäkotiin, jossa kaikki on paljon jännittävämpää ja mukavampaa kuin heidän talvikodissaan. Kirjassa kerrotaan Paavon silmin kesästä ja jännittävistä tapahtumista Myllypirtillä.

Hirsikankaan mukaan idea teoksen kirjoittamiseen on lähtenyt hänen ihanasta kesäpaikastaan ja hullusta ja ihkaihanasta kissasta. Hän kertoo kirjoittamisestaan lyhyesti:

Kirjoitusprosessi oli nopea. Kirjoitin ensin tekstin ja sitten tein siihen sopivat kuvat. Olen työskennellyt vuodesta 1976 lasten parissa, joten olen työkseni lukenut monia satuja. Minulla oli kauan haaveena kirjoittaa itse satukirja. Tulossa on vielä lisää.

Myllypirtin Paavo
Hirsikangas Pirkko

• 2000 (Omakustanne)
• Jokioinen
• lastenkirjallisuus, sadut,

 

Tonttujen touhut Myllypirtillä
Hirsikangas Pirkko

• 2011 (Kustannus HD)
• Jokioinen
• joulu, kuvakirjat, lastenkirjallisuus,

 

Kirjailijan tuotantoa Louna-kirjastoissa.

Kaunokirjallinen tuotanto

Lastenkirja

Myllypirtin Paavo (2000)

Tonttujen touhut Myllypirtillä (KustannusHD, 2011)

Ote lastenkirjasta Myllypirtin Paavo (2000)

Kesä kulki kohti loppuaan. Päivämme kuluivat tavanomaisissa puuhissa. Eräänä päivänä tuli mäkeä alas iso mies. Sillä oli lippalakki päässään. ”Äiskä” ei sen jälkeen ehtinyt tarpeeksi olemaan kanssani. Mielestäni ”lippalakkinen” viihtyi ”äiskän” kanssa vähän liian hyvin. Se ei lähtenyt ollenkaan, ei illallakaan. Se tunki itsensä meidän sänkyyn. Se oli niin iso, etten millään meinannut mahtua meidän omaan sänkyyn, en mihinkään nurkkaan. Se oli kamala yö, kun sain nukkua istuallani sängyn nurkassa. Mutta odottakoon aamulla, tuo ”lippalakkinen”. Ihme kun ei nukkunut lakki päässä. Aamulla se yritti silittää minua ja lässytti. – Kisu, kisu. Mutta minäpä purin sitä käteen. Sitten se ärjyi ja karjui ja luuli, että lähden pakoon. Mutta turha luulo. Huitaisin sitä tassullani päin ”näköä”. Tätä kesti muutama päivä. Mutta sitten se keksi onkimisen. Menin sen kanssa onkimaan, mutta takuulla vain yhden kerran ja vain sen takia kun ”äiskä” taas hääräsi turhanpäiväisiä hömpötyksiään.

Mutta kuinka ollakaan en voinut vastustaa onkimista ja ”lippalakkisesta” ja minusta tuli kaikesta huolimatta hyvät kalakaverit, vaikka kuinka sitä koetinkin vastustaa.

Sitten tuli päivä, jolloin oli aika lähteä talvikotiin. ”Äiskä” sanoi, että täytyy jättää osa tavaroista viemättä kotiin, että autoon jää tyhjää tilaa. Mitähän se tarkoitti? Että hän nyt luopuisi tavaroistaan. Sehän selvisi. ”Lippalakkinen” tunki itsensä etupenkille.

Hyppäsin takaikkunalle. Tyytyväisenä kehräten muistelin kesää.

Se oli ihan ”JEES”.