Kirjailijat

Kallio kertoo haastattelussa kirjansa Uskomaton elämäni syntyideasta ja kirjoitusprosessista seuraavasti:

Koko elämäni olen kirjoitellut lehtiin mm. matkakuvauksia, poliittisia pakinoita ja jopa poliittisia pääkirjoituksia. Ystäviini kuuluu lukuisia kirjailijoita, sanomalehtimiehiä ja muita kulttuurihenkilöitä. Meitä yhdisti isänmaanrakkaus ja vapauden ja tasa-arvon ihanteet. He kannustivat minua kirjoittamaan myös elämäni tapahtumista. Tärkeimmän kannustuksen minulle antoi kenraali Ösch, kiittäessään minua itsenäisyyspäivän puheestani Helsingissä Finlandia-talossa 1973. Elämäni on ollut tulvillaan uskomattomia tapahtumia ja elämyksiä, toiset niistä onnettomia ja toiset onnellisia. Yllätyksekseni nyt vasta tajusin niiden arvon ja havahduin kirjoittamaan. Lopullisen sysäyksen antoi tyttäreni Johanna, joka istui tietokoneen ääreen ja sanoi, että nyt isä aloitetaan. 

Kirjoitusprosessi kesti kolmatta vuotta. Se oli rankkaa aikaa. Vaimolleni se varmaan oli vielä rankempi kuin minulle, sillä hän kirjoitti ja minä sanelin. Ehä stressasin häntä kiirehtimällä ja usein kysymällä "milloin kirjoitetaan". Tämä hätäily johtui siitä, että joka vuosi tulin vanhemmaksi ja sokeammaksi. Itse en nähnyt kirjoittaa. Vaikeuksia tuotti joskus nimien muistaminen ja vieraskielisten nimien oikeinkirjoittaminen. Toisaalta työ oli vaikeuksineen erittäin innostavaa.

Lapsuuteeni Humppilassa kuului vanhempieni lisäksi muitakin sellaisia henkilöitä, joiden ajatuksiin ja ihanteisiin on perustunut minun maailmankatsomukseni. Erityisesti muistan äitini sedän, Oskari Anttilan ja äitini isän , Kalle Anttilan. Oskari oli sos.dem. puolueen perustavassa kokouksessa 1907 Forssassa ja tuli valituksi puolueneuvoston jäseneksi. Hän vastusti mm. väkivaltaista kumousta. Sitä hän teroitti myös meille nuorille. Kalle oli lapsia rakastava, ahkera, joskus jopa riehakas, luotettava persoona, jota myös äitini syvästi kunnioitti.

Mies, jota vilpittömästi kunnioitin, oli Humppilan Suojeluskunnan paikallispäällikkö, Iisakki Ojanperä. Hänen maailmankatsomuksessaan oli ensimmäisenä isänmaan vapaus ja perustuslaki. En kuullut hänen koskaan puhuvan uskonnosta. Siitä huolimatta hän kutsui Humppilan Suojeluskunnan miehet ja sotilaspojat ennen sotia tapahtuneeseen itsenäisyyspäiväjumalanpalvelukseen. Muistan, kun marssimme soittokunnan tahdissa kohti kirkkoa. Sotilaspojat tulivat ylös parvelle. Ensi kertaa kuulin Martti Lutherin virren, Jumala ompi linnamme. Se teki minuun järisyttävän vaikutuksen. Siitä saakka se on kuulunut rakkaimpiin virsiini. Vaikutuksen minuun teki myös Iisakki Ojanperän suuressa kädessä oleva avonainen virsikirja. Tämä jumalanpalvelus on vieläkin selkeästi muistissani. Siihen vaikuttivat kirkon valot, veljeni soittokunnassa ja voimakas virrenveisuu. Kirjassa on kuvattu lapsuuttani Humppilassa sotaan lähtööni saakka, olin silloin 15-vuotias.

Suhdettaan Humppilaan Kallio kuvaa näin:

Humppila merkitsee isän  ja äidin ja koko perheeni elämän muistelua, koska elin ja asuin siellä 15 vuotta. Se aika oli lapsuutta, joka oli huoletonta leikin aikaa, mutta myöskin työntekoa. Nykypäivä on nauttimista lapsuuden kodista ja kodin kunnossa pitämistä, sillä se on nykyään kesäpaikkamme. Siellä otan mielelläni vastaan vieraitani, jotka asuvat ympäri maailmaa. Hyvä hetki Humppilassa on, kun joku tuntee minut, tervehtii, tulee luokseni ja haluaa jutella. Tunnen silloin olevani tosi humppilalainen.

Kirjailijan tuotantoa Louna-kirjastoissa.

Ote teoksesta Uskomaton elämäni

Jokainen juna oli persoonallinen ja erilainen. Yksi kaikkein mieleen jäävimmistä oli sirkusjuna, joka pysähtyi Humppilassa ensimmäiselle raiteelle. Matti-veli ja minä olimme ensimmäisinä pikkupoikina ihmettelemässä junaa ja sen matkustajia. Heti veturin takana oli vaunu, jossa oli rattaita sekä suuri pyörä, jonka tarkoitusta emme tunteneet. Toinen vaunu oli umpivaunu, Ga-vaunu. Siinä oli kaksi norsua. Toinen oli huomattavasti kumppaniaan suurempi. Laiturinpuoleinen ovi oli auki. Matti oli kerännyt ruohoa norsuja varten ja tuli vaunun lähelle kahmalossaan sievoinen tukko. Samassa suurempi norsu työnsi kärsänsä ulos, kiersi sen Matin ympärille ja nosti hänet ruohotukkoineen vaunuun. Tapaus ei aiheuttanut kenellekään shokkia, mutta olihan se pojille melkoinen elämys, koko elämän pituinen muisteltava. 

Todennäköisesti oli vuosi 1933, jolloin tällä samalla laiturilla odottelimme Toijalasta päin saapuvaa henkilöjunaa, johon oli liitetty presidentin salonkivaunu. Isä oli valmentanut meitä asiasta jo edellisenä päivänä ja ilmoittanut junan tarkan saapumis- ja lähtöajan. Presidenttinä silloin oli Pehr Erik Svinhufvud. Vanhempani opettivat meidät sanomaan: "Hyvää päivää herra presidentti!"

Humppilalaiset tuskin tiesivät, että presidentti ajaa junalla ohi, koska en muista asemalla olleen väentungosta. Odottelimme Minna-siskon kanssa junan saapumista. Hiuksemme oli leikattu sinä kesänä "puliksi". Sieltä juna vihdoin tuli! Veturina oli "plankkihattu". Junan pysähdyttyä veturin ilmapumppu läähätti tuttuun tapaan. Junan toisesta päästä tuli konduktööri laiturille, ja hetken kuluttua toisesta päästä astui alas vanha viiksekäs mies. Hän oli presidentti. Hän käveli meitä kohti, ja kun hän oli kohdallamme, huusimme niin lujaa kuin kurkusta lähti:
- Hyvää päivää, herra presidentti!
Tervehdyksemme taisi tehdä häneen vaikutuksen, koska hänen kasvonsa aukesivat leveään hymyyn.  Hän vastasi tervehdykseen ja kysyi:
- Kenekäs poikia te olette?
- Olemme vaihdemies Kallion poikia, herra presidentti, minä vastasin. Siihen Minna kiljaisi kiukkuisena.
-Minä en ole poika, olen tyttö, nimeni on Minna!
Keskustelun päätteeksi presidentti pyysi meitä viemään terveiset isälle ja äidille. Sitten hän astui junaan, joka lähti puuskuttamaan kohti Turkua. Presidentti heilautti meille vielä vihertävää lippalakkiaan junan oviaukosta.