Kirjailijat

Jokioisilla asuva Leila Jokinen on omakustanteisesti julkaissut vuonna 1991 runokokoelman Runoja. Kokoelma sisältää runoja lapsuuden ja elämän kultaisista muistoista sekä vuodenajoista. Osa runoista on juhlarunoja.

Runokirja on Jokisen mukaan alun perin painettu lahjaksi. Kirjoittamisesta hän kertoo myös lyhyesti seuraavaa:

Kirjoittelin paljon lapsuuden aikaisia muistoja. Olen myös tehnyt paljon kortteja syntymäpäiviksi ja muiksi juhlapäiviksi sekä maalannut tauluja. Olen lähetellyt kirjoituksia myös Hämeenlinnan Taidetoimikunnalle.

Kirjoitettu on ja kirjoittavaa vielä olisi. Runoja ja muistitietoja on myös lehdissä ollut ja onhan se jotain itselle sekin huomata että ovat niitä julkaisseet.

Palkinnot

Museoviraston ansiomitali

Runoja
Jokinen Leila

• 1991 (Omakustanne)
• Humppila, Jokioinen
• runot,

 

Kirjailijan tuotantoa Louna-kirjastoissa.

Kaunokirjallinen tuotanto

Runoteos

Runoja (1991)

Kirjoittanut myös runoja ja muita kirjoituksia moniin lehtiin

Muu kirjallinen tuotanto

Muistelmat

Isä kaatui sodassa teoksessa Suvun suuri kertomus: muistitietoa itsenäisen Suomen vaiheista (toim. Pauliina Latvala) (SKS, 2001)

Ote teoksesta Runoja (1991)

KESÄN SULOA

Harvoin me ihmiset huomaamme sen
miten kaunista kaikki on.
Ei kiirehtiä saa turhiin askeliin
aika tää ei ole meille loputon.

Istu ja pysähdy pientareelle pellon
kuuntele soittoa sinikellon.
Ottaen käteesi kukkanen pien,
ehkä se näyttää sen oikean tien.

Lemmikki kaunis sinisilmin
onko tuo värisi sinestä pilven,
päivänkakkara valkein väreinä
on kuin puhtaus lapsuuden sätein.

Apilan tuoksu huumaava
tää kertooko paratiisista,
jossa linnut ja perhoset lentää
jonne monen mieli aatoksiin entää.
Kukkanen kaunein Marian on
sen loisto tahraamaton,
ei pahaa olisi ei syntiä lain
jos ihminen muistaisi luojansa lain.
Tään kesän suloisuutta ken tahtois antaa pois
vain Äidin armaan lämpöön
sitä verrata vois.
Linnunlaulun soidessa
sydämessä värähtää
tuo mieleen se aatoksen
muista ystävää.
Luonnon aika rientää,
kun ihmisikä –
täydeks kun saa
niin saman tullen
syksy on käsillä.
Niin kukoistaa nuoruuskin
hetken herttaisen
ja jälkeen muisto jää
tullessa vanhuuden.

Ilmassa leijailee tyyntä usvaa
tuntuu kuin siinä olisi tuskaa.
Ei koivun oksakaan liiku
ei lintunen oksalla sen
laula ei kiiku.
Luonto jotain odottaa
selvemmin sen jo huomata saa.

Kaukaa kuuluu hiljainen kumina
vai onko se korvien humina,
kumina voimistuu
oksatkin puissa havahtuu.
Ne odottaa sadetta laukaisevaa,
joka luonnon taas elämään saa.

Sade saapuukin jo
pisarat tipahtelee
hetkessä loikinaksi yltäisee.
Luonto virkistyy
ikään kuin puhdistuu
pian laulaa taas lintusen suu,
Se laulaa, laulaa vaan
kiittäen onnestaan.

Julkaisematon runo vuodenajoista

Kevät jos olla voisin herättäisin kaikki
kesäksi tullessain lämpöä jakaisin ain.
Syksy ollessa osani antaisin yltäkylläisyyttä
Talveksi saadessain lepo olisi lahjani vain.

Ote teoksesta Suvun suuri kertomus (2001)

Isä kaatui sodassa

Olin vielä vauva, kun isä sotaan lähti, mutta joitakin asioita tuntuu kuitenkin mieleen jääneen. Olin kahden veljeni kanssa Ruotsissa sotalapsena. Vanhin sisko jäi äidin kanssa kotiin. Aika oli 1943-1944 välillä. Vuodeksihan oli aika sovittu ja sen kuluessa äiti alkoi meitä kotiin tahtoa. Lauri-veli lähti sitten takaisin. Hän oli siellä lapsettomassa perheessä, jotka olivat varakkaita. He olivat olleet niin onnettomia, että äiti lopulta heltyi antamaan lapsensa ajatellen, että hänelle saattaa tulla kahden pojan kanssa vaikeata. Kyllä hän vielä kuolinvuoteellaankin kuitenkin asiaa ajatteli sanoen: ”Kyllä Lauri varmaan olisi täällä pärjännyt koska me muutkin.” Eräs venäläinen lääkäri Netsjeffi nimeltään oli Koijärvellä sotaa paossa ja hoiti sieltä kyläläisiä. Tämä lääkäri toimitti meidätkin hyviin perheisiin, koska äitikin oli hyvin heikkona murheittensa keskellä.