Kirjailijat

Kaarina Valoaalto on kirjoittanut Jokioisilla asuessaan viisi teosta: Ei muuta kuin hiukset päässä(1980), Poloneesi keskeneräisestä Bagdadista (1981), Kapteeni: Katkotahtista lyhytproosaa (1982), Suomalainen selluliittipolvi Andeilla: Runoja (1982) ja Minä pieni krysoliitti: runoja (1983).

Kaarina Valoaalto kertoo puhelinhaastattelussa kirjoittamisestaan ja suhteestaan Jokioisiin.

Kirjoittamiseni on saanut alkunsa jo ennen kuin muutin Jokioisille. Olin kaivannut Helsingistä maaseudulle, ja muuttaminen oli valinta, joka luonnollisesti muutti myös kirjoittamista ja sen sävyjä. Maaseudulla elämä on suljetumpaa ja intiimimpää.

Kirjoitusprosessi on minulle näkökulmia, ajatuksia, äkillisiä vinksahduksia. Ennen kaikkea se on intensiivistä läsnäoloa hetkessä. Kirjoitan muistilapuille ajatuksiani. En voisi kuvitella istuvani kirjoituskoneen ääreen ja kirjoittavani kahdeksasta neljään. Ajatuksia täytyy pohtia, usein kypsyttelen niitä kävellessä. Sitten lopputulos vain tulee, muutamasta sanasta, kuin pakahduttava tunne. Kuten Bo Carpelan on sanonut, kirjoitusprosessissa ovat mukana ihmisen kaikki aistit, näkö, kuulo, sydän ja järki. Myös luettu teksti voi viedä hurmioon, toiset kirjoittajat ovat ispiraation lähteinä.

Kirjallisia esikuvia on hirveästi. Yhtenä esimerkkinä mainitakseni saksalaisen Wolfgang Borchertin teos Ovien ulkopuolella vaikutti minuun syvästi ulkopuolisuudellaan. Myös monet suomenruotsaiset kirjailijat ja amerikkalaiset kapinalliset, yleensäkin avantgardistiset kirjailijat ovat minulle tärkeitä.

Jokioisten seutu on vaikuttanut kirjoittamiseeni ihmisten kautta. Tavallisten maaseudun ihmisten puhetapa vaikutti minuun, ihmisillä oli ronski ote elämään. ”Kaikki reerasa” ja monet muut murreilmaisut jäivät mieleen. Jokioisten seudulla kierrellessä kuuli hienoja tarinoita, siellä oli taitavia kertojia joka talossa.

Nykyään tuntuu, että kirjailijoista yritetään tehdä tähtiä ja teokset jäävät sivuun, vaikka teokset ovat pääasia. Monet kirjailijat ovat pöhöttyneitä egoja, joille vain itse merkitsee mitään. Paitsi nero olen tietysti minä!

Kirjailijana olemisesta haluan sanoa, että se ei ole ammatti, se on elämäntapa.

Banana split
Valoaalto Kaarina

• 2020
• Jokioinen
• runot,

 

Ei muuta kuin hiukset päässä
Valoaalto Kaarina

• 1980 (Otava)
• Jokioinen
• runot,

 

Kapteeni: katkotahtista lyhytproosaa
Valoaalto Kaarina

• 1982 (Otava)
• Jokioinen
• kertomukset,

 

Minä pieni krysoliitti
Valoaalto Kaarina

• 1983 (Otava)
• Jokioinen
• runot,

 

Poloneesi keskeneräisestä Bagdadista
Valoaalto Kaarina

• 1981 (Otava)
• Jokioinen
• runot,

 

Suomalainen selluliittipolvi Andeilla
Valoaalto Kaarina

• 1982 (Otava)
• Jokioinen
• runot,

 

Kirjailijan tuotantoa Louna-kirjastoissa.

Kaunokirjallinen tuotanto

Runoteokset

Ei muuta kuin hiukset päässä: runoja (Otava, 1980)

Poloneesi keskeneräisestä Bagdadista: runoja (Otava, 1981)

Suomalainen selluliittipolvi Andeilla: runoja (Otava, 1982)

Minä pieni krysoliitti: runoja (Otava, 1983)

Kaikki suuret naiset olette jättäneet minut (Arthouse, 1988)

Aivojen heliotrooppinen kirkkaus (Kirjayhtymä, 1993)

Sirkus Swedenborg: runoja (Kirjayhtymä, 1995)

Patsastuma matriarkaatin jalustassa (ntamo, 2010)

Proosateokset

Kapteeni: katkotahtista lyhytproosaa (Otava, 1982)

Huono iho (Otava, 1986)

Mystikko (Arthouse, 1988)

Sisilisko ja minä: Eva Blitzin tarina (Kirjayhtymä, 1991)

Räppiä saarnaspöntöstä ja muita asetelmia (Kirjayhtymä, 1997)

Pannunmyssy (Kopijyvä, 2000)

Einen keittiö, Eines kök : kaunokirjallisia tunnelmapaloja (Tammi, 2002 )

Nooakan parkki (Tammi, 2005)

Avantgarderob ja muuta irtaimistoa (Tammi, 2008)

Kuunnelmakäsikirjoitus

Sisiliskotarinoita: kuunnelma (Yleisradio, 1991)

Muu tuotanto

Vapaan kanan käsikirja (Tekijät: Miriam Soledad Ramirez, Kaarina Valoaalto, Anne Streng) (M. S. Ramirez, 1992)

S vetki sryvaetsâ zvuk : antologiâ pisatelej central'noj Finlândii [Valoaalto ... et al.] (Pietari-säätiö:Keski-Suomen läänin taidetoimikunta, 1994)

Veden aateliset : kesyjen vesilintujemme hoito-opas (Tekijät Miriam Soledad Ramirez, Kaarina Valoaalto, Anne Streng Julkaistu)(Art House, 1996)

Ote teoksesta Pannunmyssy (2000)

Loimaan torilla

Pieni kaupunki hehkui kylmän kuulaassa pakkaspäivässä. Nuorkauppakamarin edessä pankkia vastapäätä toripöydällä pino villahousuja, laamapaitoja, rintaliivejä, miesten puuvillakalsareita, villakalsonkeja, naisten leninkejä, puseroita, paitoja, lastenvaatteita, kenkiä saappaita, sateenvarjoja, kävelykeppejä, tee- ja kahvikalustoja, porsliinikissoja -koiria -ukkoja -akkoja, puhallettuja lasipulloja, öljylamppuja, maitokannuja, antiikkikrääsää arabian tornit pohjassa.

Kysymykseen ”mitä kuuluu” vastaus ”niin kuin märkä palaa”.

Vanhoja ukkoja, ruokatunnilla torin poikki oikaisevia toimistovirkailijoita, valokuvaamon omistaja, kukkakauppias, vessavahti, muijia jotka joka perjantai saivat ilmaisen bussikyydin torille, ja vasta neljän autossa sama bussi rahtaisi heidät takaisin peräkylien takamaille.

Pieni kaasulämmitin sihisi sinipunaisena, kuten minäkin.
Tasatunnein kaivoin torilaukusta termoksen ja jäätyneet eväsvoileivät ja join kahvit jääkylmästä kupista, vaikka kahvi olisikin ollut kiehuvaa, se haaleni heti kun se lorotettiin kuppiin.

Mistään ei enää saa omansa kokoisia, valitteli eräs rauduskoivunkokoinen nainen, pidellen edessään lohenpunaisia pumpulisia punttialushousuja.

Suoraan vanhainkodin varastosta, tiesin, mutten sanonut.

Edessäni oli suomalaisten sisunaisten kadotettu rotu.
He olivat ruokkineet hevoset ja miehet sodassa.
Osuusmeijereiden, juustoloiden, naulatehtaiden voinkirnuajanaiset.
Lentokoneet olivat heidän kaltaisiaan tiputelleet Venäjän metsiin, takinhelmukset ja repunnyörit takertuneina kuusten oksiin, pensaikkoihin, desantteina he olivat ryömineet umpihangessa 40 asteen pakkasessa, susien ja tähtien ulvoessa syvällä taivaankannen meteoreja jauhavassa kirnussa.
Naisia oli tiputettu pitkin rajoja kuin lentolehtisiä. Umpihangessa he olivat kahlanneet jalkansa kuolioon.
Märkivät jalat kaupanpäällisiksi.

Nainen, siis entinen desantti, veti mekkoa säären yli, istuen tyypillisessä 60-luvun vuodesohvassa, jossa oli harmaa nypytetty kangas ja irrotettava selkänoja, josta tuli istuinosan kanssa näppärästi parivuode, ja esitteli jalkaansa.

- Mätää täys koko sääri, veti kämmenen ulkosyrjällä reiteen poikkiviivan, kirveellä poikki, reiden yli, sahattiin, mitään nukutuksista tiedetty, kuin oksaista puuta, tosta, kohtaa hän näyttää, amputoitua jalkaansa.

Naiset jotka olivat eläneet sodan kauhut, kokeneet pula-ajan, karjakkoja, navettapiikoja, tehtaantyöläisiä, meijeriläisiä, pumpulityttöjä, työmiesten vaimoja, joilla ei ikinä ollut penniäkään ylimääräistä rahaa.

Mutta nyt juoksi vihdoinkin jokin muukin kuin saumat heidän sukissa - eläke!

Pikku eläkkeensä taskunkokoisista ikkuna-aukoista he nyt katselivat luottavaisina tulevaisuuteen, kerrankin muutama ylimääräinen lantti sukanvarressa.

Pikku ruhtinaskunnissa kuin entisaikain mampsellit ja fröökynät väskynäsoppaa ja riisiryynipuuroa arkenakin, ja isot siivut kinkkuviipaletta voitaleivällä, kolmen sortin kahvileivät pöydässä.

Ei ollut sitä vierailijaa, jolle he eivät olisi esitelleet unelmiensa nukkekodiksi sisustamaansa kaupungin vuokrayksiötä, pitsiliinoineen, kirjailtuine vuodepeitteineen, värikkäine tyynyineen, virkattuine pannumyssyineen.

Jokainen komero, syvennys, suihkuhanat, kraanat, tapetit, kaakelit oli vieraalle esiteltävä.

Muikea hymy naamallaan he availivat vaatekaappejaan, ihastelivat sen ojennuksessa olevia hyllyjä, pestyjä silitettyjä alusvaatepinoja, seinävaatteita, ryijyjä, porsliinikissoja ja koiria, maljakoita, astiastoja.

Nämä nukkekotien muodottomiksi käyneet rämä-ääniset muijat ja silti mikä herkkyys ja huolenpito noissa avantopyykin, jääkuutioiden hakkaamisesta sierettyneissä peltotöistä kovettuneissa käsissä, kun he plarasivat pestyjä silitettyjä kirpparilta ostettuja viikattuja vaatepinoja, tai hypistelivät kaupasta ostettuja jauhopusseja, kuin vastikään olisivat myllyreissulta tulleet.

Pula-aika oli heillä vielä niin verissä, että kaikki elintarvikkeet, voit ja leikkeleet jääkaapissa, kahvipaketit, eivät enää olleetkaan mitä tahansa markettikrääsää, vaan kuin kuuden yön riihipuinnista ansaittua, ja perunasäkitkin kuin suoraan sadonkorjuusta nostetut.

Heidän suhde jopa vesikraanaan oli rakastava, saati jos heillä nuorena olikin ollut vain yksi vaatekerta, niin nyt he nauttivat leningeistään, mutta lujaan oli heidän sieluunsa silti iskostettu säästäväisyyden kiiltävä siemen, etteivät he vieläkään raaskineet vaatteitaan uutena ostaa, vaan mieluummin kuin ruuassa pihtasivat nyt vaatteissaan, kun saman asian ajoi vähän käytetyt, melkein kuin uudet, kirpputoreilta ostetut.

Heidän suhde materialistiseen mammonaan oli huolimatta sodan kauhuista ja puutteesta, säilynyt, tai juuri nimenomaan sen tähden, viattomana lapsekkaana, miltei haltioituneena omistamisen ihmeenä.
Muhkurainen karkea käsi silittelemässä uutta kangasta nähden sen luonnistuvan tyttärentyttären lakkiaismekoksi.
Näissä kalliosta veistetyissä muijissa pikkukaupunkien toreilla, ja sen peräkylien vakiovuoroissa oli sen herkimmät ilmentymät selvimmin taltioituina.

Kun hetkeä myöhemmin nostin katseeni kahvimukista olin tukehtua kun näet edessäni seisoi itseni kaltainen toinen pannunmyssypää!

Katsoimme toisiamme kuin kahden keskenään kilpailevan heimon heimopäälliköt, hivenen huvittuneina ja silti neulanterävän valppaina.

Minä kuin joku Mahalia Pöntinen ja tuo toinen kuin Imelda Siirappinen, olimme naamatusten, kuin kaksi matriarkaatin heimojohtajaa, bantustanin pyhät Valkyriat, kädet puuskassa ryntäiden ja mahan muodostamalla kumpareella, keinuimme kantapäittemme varassa, toistemme linnoitustorneja tarkastellen, hänen pää- ornamenttinsa olivat taidokasta koruommelta, varmaan 40-luvun alusta, niin päättelin.

Imelda oli lajissaan pönäkänsitkeä nainen, jolla oli vehnänvärinen tuuhea palmikko niskassa, pässinpökkimät sukat ja kangaspuissa kudottu villapuku yllään.
Hän oli anarkronismi, toisista syistä kuin minä.

Hänellä ei ollut ylähampaita.
Paljaat ikenet toivat hänen puheeseensa noita-akkamaisen sihahduksen.

Piristyin tästä ilmestyksestä.

Hän oli oivaltanut saman kuin minä. Eikä vain oivaltanut, vaan soveltanut sen käytäntöön.
PANNUT PANNUNMYSSYN PÄÄHÄNSÄ

Ja sen nyt voi jokainen mielessään kuvitella millaisen reaktion se herättää kun vaimo, käly, serkku sonnustautuu kaupungille pannumyssy päässä.

Siinä oli kaikki hulluksi tulemisen tykötarpeet kasassa.
Siinä se menee Peltokortteisen kesseli muija.
Niin vähäpätöinen asia saa kulmakunnan muut muijat salamana nousemaan pykälää paria paremmiksi naapuriaan.
He eivät ilmoisna ikinä sellaista tekisi. Taju heillä sentään on tallessa. Mikä sopii.

Ja tässä me olimme kahden taistelevan leirin sotapäälliköt viirit pääpannussa loistaen.

Olkoon pääni kaikkien käytöstä poistettujen pannumyssyjen viimeinen leposija.
Kaikkien kirjailtujen sisältä silkkivuorin tikattujen pannumyssyjen viimeinen etappi.

Samanlaiset myssyt, joita paavin ja piispojen päät kuumentavat, kuin entisaikain kaffepannuja.
Paavilla myssy vaan kohoaa taivasta kohti, ja siihen on tehty vielä ahnas aukile kuin petokalan suu
Paavin päähinettä kutsutaan hiipaksi, ja siitä tulee kai sana ”hiippakunta”?
Oli kuinka tahtojaan, tärkätty sen täytyy olla, sen myssyn ainakin pahviformulla tuettu, ei sellaista tötsää kukaan täysjärkinen pysty päässään pitelemään, saati liki hiukseton mies.

Sallikaa kaikkien pannunmyssyjen, sodanedellisten ja –jälkeisten taitavien kätten, ahkerien hyppysten raskaan työn raatajien kirjomat kauniit, tulla tyköni, upeat taideteokset, lopen uupuneeseen päähäni, viimeisen majakan vartioviireiksi.

Pannunmyssyjen kotimaana bantustanina heimovaltiona pääni tarjotkoon niille viimeisen uhritulen.
Käytöstä poistettuina, nöyryytettyinä, löytäkööt ne siitä vaellustiensä viimeisen pyhittäjän, yhteisen satamalaiturin.

Ei mitkään nykyajan hatut vedä vertoja näiden myssyjen taidokkaille sisustuksille joiden pääasiallinen funktio oli paitsi lämmittää myös koristaa.
Mitään periaatteellista eroa ei siis liene pannun ja pään välillä.
Sitähän ilmaisee jo sanonta, ”ottaa pannuun”, ”ja mua keittää”.
Ja näin ollen on aivan luonnollista funktionalisoida nykyajan kahvinkeittimien tieltä toimettomiksi jääneet upeat pannunmyssyt lämmittämään kansalaistemme päitä ja näin koristamaan kansallisromanttisesti katukuvaamme.

Pannunmyssy päässäni, tervehdin teitä kuin paavi

Koska käteni ovat turvoksissa en pane niitä ristiin.

Liitän ne yhteen. Ja nyökkään.
Käykää peremmälle.
Painakaa puuta.

Melleri, Arto, Kaatopaikalta taivaan porteille. Parnasso 1981 : 2, s. 117-118.

Arvosteluja

Kirjasampo

Kaarina Valoaallon blogi