Kirjailijat

Ida Maria Saarisen 73-vuotiaana kirjoittama esikoisteos Nokkosia ja harakankukkia (1973) on koskettava kuvaus onnellisen lapsuuden päättymisestä tylyihin sanoihin: ”Nous ny, likkapaha, kos olet orpo jo.” Se on kuvaus työväen nousun ajasta ja punakaartin perustamisesta. Rintamalle lähdetään torvet soiden ja nuori Ida Maria on innolla keittoporukassa mukana. Mutta sota ei etene suunnitelmien mukaan: on vuorossa perääntyminen, pakokauhu, antautuminen saksalaisille ja lopulta vankileiri.

Teoksesta Nokkosia ja harakankukkia sanottua:

Tahdon kiittää Ida Mariaa tästä kirjasta. Sen todistusvoimasta, eleettömyydestä ja kauneudesta.

-Jorma Ojaharju, Elanto-lehti

Saarisen teos Orvon osa (1974) sisältää kertomuksia vuosisadan vaihteen tehtaalaisten elämästä, kuvauksia ihmisistä ja kohtaloista Ronttismäellä, tehtaan työläisten asuntoalueella. Saarinen tietää, mistä puhuu: hän kuvaa työläisten elämää sellaisena kuin se on ollut, hyvine ja huonoine puolineen. Ronttismäki ei ole idyllinen asuinpaikka, mutta ei helvettikään. Ihmiset ovat itsensä näköisiä, ja vaikka raskas työ on syynä moniin kohtuuttoman raskaisiin ihmiskohtaloihin, on ihmisissä jäljellä valoisuutta ja elämänuskoa.

Ida Maria Saarisen kertomukset ovat totta, ne ovat muistutus siitä, millaista on ollut, kuvauksia elämänmuodosta, jota ei enää ole. Samalla ne ovat taustana nykyisyydelle.

Hetket ja retket (1975) jatkaa Saarisen omaelämäkerrallista kerrontaa. Kansalaissota on jäänyt taa ja nuori Ida Maria aikuistuu nopeasti työn ja elämänkumppanin löytämisen myötä. Lassi on taitava mies, mutta sortuu tämän tästä viinaan, ja tulee samalla sortaneeksi sen yksinkertaisen onnen, jonka varaan Ida Maria on elämäänsä rakentanut.

Niin alkavat nopeaan tahtiin toistuvat ”hetket ja retket”: hyvät tuokiot ja ainaiset muuttamiset työpaikasta toiseen, puutteen seuratessa kannoilla. Elämä tarjoaa myös kolme lasta, jotka ovat Ida Marialle elämän suola. Mutta maailma muuttuu taas. Alkaa talvisota, joka tulee Ida Marialle, kuten monille muillekin, täytenä yllätyksenä.

Vorssasta poijaat (1980) sisältää kertomuksia ja muisteloita Forssan elämästä ennen vanhaan, työläispytinkien ja puuvillavapriikin vaiheilta. Pääosassa on ronttismäkeläinen poikasakki, jonka touhuja seurataan pikkunassikoista parrakasvuikään - kymmenluvun alusta kansalaissotaan asti.

Ronttismäki oli tehdasyhteisön köyhimmän väestön asuinaluetta. Sen ahtaissa tönöissä ja kapeilla kujilla lapset tutustuivat jo varhain elämän eri puoliin, ja heistä varttuikin usein aika veijareita.

Hetket ja retket
Saarinen Ida Maria

• 1975 (Otava)
• Forssa
• romaanit, työläiskirjallisuus,

 

Nokkosia ja harakankukkia
Saarinen Ida Maria

• 1973 (Otava)
• Forssa
• romaanit, työläiskirjallisuus,

 

Orvon osa: kertomuksia vuosisadanvaihteen tehtaalaisten elämästä
Saarinen Ida Maria

• 1974 (Otava)
• Forssa
• Kalliomäki, romaanit, työläiskirjallisuus,

 

Kirjailijan tuotantoa Louna-kirjastoissa.

Kaunokirjallinen tuotanto

Romaanit

Nokkosia ja harakankukkia (Otava, 1973)

Orvon osa: kertomuksia vuosisadanvaihteen tehtaalaisten elämästä (Otava, 1974)

Hetket ja retket (Otava, 1975)

Vorssasta poijaat: kertomuksia ja muisteloita Forssan elämästä ennen vanhaan (WSOY, 1980)

Olipa kesä kerran : kertomus vankileiriltä (Naantalin Työväenyhdistyksen Säätiö, 2017)

Omaelämäkerrallinen teos

Ihmisen ääni (WSOY, 1977)

Ida Maria Saarinen muisteli lapsuuttaan Ronttismäessä myös Uuden Naisen Väinön palstalla vuosina 1980-1981 otsikon Taavamuori muistelee alla.

Ote teoksesta Nokkosia ja harakankukkia (1973)

Olin niin täynnä uuden ja ennennäkemättömän odotusta, etten tuntenut edes pettymystä joutuessani ypöyksin ja paljon aiottua aiemmin lähtemään koulua aloittamaan. Jo kotitanhuilta, mäkemme ylimmästä kulmasta oli maantielle yhtä pitkä taival kuin kotoa lähimpään kansakouluun. Mutta tienhaarassa se vasta matkalta alkoi tuntua. Pitkä pätkä Viksperin tietä, yli sillan kankurin ja viimeistelyn väliseen solaan ja siitä mutkitellen läpi punaisten tiiliseinien saartamana pienelle portille. Portin takaiselta poikittaistieltä jo näkyivät komeat koulurakennukset. Sinne johti leveän pellon keskelle vastikään raivattu puhdassantainen tie, jonka molemmin puolin oli istutettu koivuja riviin. Juuri kun olin astumaisillani tuolle viivasuoralle käytävälle Viksperin pytinkeiltä päin tulla vouhotti pitkähameinen naisihminen, Vekin Eeva ja alkoi touhukkaasti jutella:

-Toi om Mustialan yliopisto, toi tuala pellolla. Mittääs varten ne sen tänne toi?

Onneksi olin Eevaan tutustunut jokirannan pyykkilautalla ja tiesin hänet löylynlyömäksi, joten en hänen puheitaan enempää ällistellyt.

Olin tullut paljon ennen määräaikaa. Istuin puulaatikon kannella koulun uutuuttaan kiiltävässä, maalintuoksuisessa eteisaulassa ja odottelin jännittynein mielin, mitä tuleman piti. Tuli siihen opettaja Ahde, kyseli kenenkä olen tyttöjä ja kuultuaan asian toivotti kädestäpitäen tervetulleeksi ja kertoi isän kanssa kouluuntulostani sopineensa.

Näin se alkoi. Opettaja Ahteen äkkimielteestä ja isäni päähänpinttymän vuoksi minä poloinen jouduin neljänä talvena taivaltamaan kolmen kilometrin koulutien, oli pyry tai pakkanen. Talven vihaiset viimat, syksyn syvät kurat ja kevään sulavat solskeet vuotavin kengänrohjakkein ja vähäisin vaatetuksin. Ensimmäisenä koulupäivänäni en noista mitään vielä tiennyt. Hyvin läpäisin kokeissa, vaikka ei minulla ollutkaan alakansakoulun todistusta, kuten useimmilla muilla pyrkijöillä.

Koskinen, Raija, "Ida Maria aloitti kirjailijan uransa eläkkeellä." ET-lehti 1983 : 9, s. 110-113.