Kirjailijat

Ypäjällä asuva Elvi Rajala kertoo haastattelussa kirjoittamisestaan ja sen lähtökohdista.

Kirjoittaminen lähti lehtijuttujen kirjoittamisesta. Kirjoitin pakinoita mm. Loimaan Lehteen, Forssan Lehteen ja Hämeen Sanomiin. Kirjoitin myös Maaseudun Tulevaisuuteen ja moniin järjestölehtiin sekä hengelliseen Kipinä –lehteen. Kipinän kirjoituksista lähti kirjan Äiti nousi ylös kirjoittaminen: he pyysivät minua kirjoittamaan kirjan. 

Teoksen tarinaa ei ollut aiemmin julkaistu lehdissä. Siitä on jo kauan aikaa, mutta silloin tuntui siltä, että tarina piti kirjoittaa. Teoksen sanomana on viestittää toivoa lähimmäisille. Toivo on elämänuskoa. Pitää aina katsoa elämään päin.

Kirjoitusprosessiaan Elvi Rajala luonnehtii tiiviiksi.

Kirjoitin kirjan koko lailla yhteen menoon. Lapset olivat pieniä, olin lasten kanssa kotona ja kirjoitin kirjan.

Kirjallisina esikuvinaan Elvi Rajala mainitsee Eeva Kilven ja Eino Leinon.

Olen aina ollut kirjallisuudesta kiinnostunut. Isoäitini kertoi paljon tarinoita, ja siitä asti kun opin 4-vuotiaana lukemaan, olen lukenut paljon. Aikoinaan luin Forssan kirjastonkin läpikotaisin.

Ypäjäläisessä (5/05) Elvi Rajala kertoo lukemisen ja kirjallisuuden merkityksestä:

Luen paljon ja myös kirjoitan. Viihdyn kirjallisuuden parissa. Kun ihminen kirjoittaa, hän tulee tehneeksi tiliä itsensä kanssa. Käyneeksi jonkinlaista rippiä.

Kirjan pitäisi tuottaa lukijalle iloa. Lukemisen pitäisi uudestisynnyttää. Tämä ei tarkoita sitä, että kirja pelkästään naurattaa, huvittaa ja viihdyttää. Kirja voi myös ravistella, mullistaa, avata uusia näköaloja ja sitä kautta uudestisynnyttää.

Hyvä kirja on sellainen, jonka parista lukija lähtee hyvällä mielellä, iloisena, uudestisyntyneenä, uusia näköaloja saaneena.

Lukeminen ja kirjoittaminen ovat hyvää terapiaa. Avaa kirja, niin avaat oven uusiin maailmoihin. Hyvän kirjallisuuden lukeminen merkitsee elämänarvojen avautumista sekä tehokasta koulutusta havainnoimaan erilaisia asioita ja elämänilmiöitä.

Kotiseudun Ypäjän merkityksestä Elvi Rajala kertoo haastattelussa näin:

Ensi vuonna tulee 60 vuotta siitä kun tulin Ypäjälle. Ypäjä tuntuu vahvasti kotiseudulta. Olen viihtynyt alusta asti. Olen ollut mukana monien yhditysten toiminnassa ja erilaisissa luottanustoimissa, ja sitä kautta tutustunut ypäjäläisiin jo pitkältä ajalta. 

Olen kiintynyt tähän paikkaan ja maisemaan heti ensimmäisellä kerralla. Täällä saa kokea luonnon rauhaa. Tämä on myös kotipaikka ja työpaikka samalla kertaa. Täällä näkyy monien sukupolvien työn tulokset.

Teoksista lyhyesti

Elvi Rajalan omakustanteina julkaistut runokokoelmat Aurinkopolku ja Kyllä elämä kantaa ovat tulvillaan kaunista runoa ja proosaa luonnosta, työstä, arjesta, lapsista, isänmaasta ja ihmisenä olemisesta. Kokoelmat ovat täynnä viisaita sanoja, joista huokuu elämänkokemuksen tuoma kyky nähdä maailman kauneus ja hyvyys.

Äiti nousi ylös
Rajala Elvi

• 1966 (Kuva ja sana)
• Ypäjä
• romaanit,

 

Kirjailijan tuotantoa Louna-kirjastoissa.

Kaunokirjallinen tuotanto

Romaani

Äiti nousi ylös (Kuva ja sana, 1966)

Omakustanteina julkaistut runoteokset

Aurinkopolku (E. Rajala, 1994)

Kyllä elämä kantaa (E. Rajala, 1998)

Mukana antologioissa ja muissa teoksissa

Kipinä 1968 – Valittuja paloja ajan ilmiöistä (Kuva ja sana, 1968)

Ihminen ajassa (Kanta-Hämeen kirjailijayhdistys Vana-66, 1983)

Pääskyjen sadetanssi (Maaseudun sivistysliitto, 1988)

Sata vuotta – Ypäjän seurakunnan juhlalukemisto (1992)

Kävit sie? Näit sie? Muistat sie? – Evakkokertomuksia (Uudenmaan
karjalaseurojen piiri ry, 2001)

Naisen arki ja juhla – Joka päivälle pieni haave (Maa- ja kotitalousnaisten julkaisuja nro 185, 2003)

Muolaan ylämaa – Lehtokylän koulupiiri (Lehtokylän koulupiirin kirjatoimikunta, 2004)

Kuvien kertomaa Lehtokylän koulupiiriläisten elämästä (Lehtokylän koulupiirin kirjatoimikunta, 2004)

Kirjoituksia maan sydämeltä (SKS, 2004)

Pauliina Latvala: Katse menneisyyteen – Folkloristinen tutkimus suvun muistitiedosta (SKS, 2005)

Rakkauden kirjo – Runoantologia (Suomen maakuntakirjailijat ry)

Liian pitkä kettu ja muita metsäsatuja (Maaseudun sivistysliitto)

Video

Karjalaisuus elää – Runot ja kuvat kertovat (Helsinki, 2004)

Lisäksi monia Elvi Rajalan runoja on luettu Yleisradiossa.

Otteita teoksesta Äiti nousi ylös (1966)

Kuusi vuotta olin ollut makuulla. Ihme oli tapahtunut: Äiti oli noussut ylös! Se oli totta, vaikka en sitä itsekään aluksi tahtonut todeksi uskoa. Pelkäsin jonain aamuna herääväni siihen, etten taas voinutkaan kävellä.

Mutta minä kävelin! Joka aamu nousin ylös sängystäni ja astuin tupaan ja pihalle.

Lähdin tielle ja kylään. Ihmiset katsoivat minua kummeksuen. Kääntyivät katsomaan vielä taakseenkin, kun kuljin ohi. Luulivat kai näkevänsä aaveen. Alkoivat kuitenkin vähitellen tottua siihen, että minäkin elin. Elin ja kävelin. Vahvistuin ja aloin vähitellen hakea pieniä puuhiakin. Vei kuitenkin oman aikansa ennen kuin jäsenet ja pää alkoivat tottua työn maailmaan. Seitsemäs vuosi meni kävelyharjoituksissa.

---

Oli kulunut seitsemän vuotta kohtalokkaasta tapahtumasta. Oli jälleen kärsimysviikko. Pääsiäinen oli lähestymässä – mutta niin toisenlainen pääsiäinen.

Pitkäperjantaina Risto ja minä sonnustauduimme kirkkoon. Linja-auto meni yhdeksältä. Olimme hyvissä ajoin tien vieressä.

Kesä teki tuloaan. Kävi vielä kuitenkin kylmä tuuli ja tunsin palelevani, mutta auto näkyi jo tulevan koulun mäellä. Pian pääsisimme lämpimään.

Väkeä tuli autoon tavan takaa, kirkkoonmenijöitä. Oli ehtoollispyhä. Suunnistimme kaikki kirkkoon. Kirkonmäellä ei autoon jäänyt montaakaan eteenpäin menijää.

Tuntui oudolta seisoa taas kirkonmäellä. Siellä ihmisten joukossa minäkin. Pitäjäläiset olivat sillä välin muuttuneet niin paljon, etten tahtonut heitä enää tuntea.

---

Lauloin mukana. Tuntui riemulliselta laulaa seurakunnan keskellä. Olemme saman Isän lapsia, olemme sisaria ja veljiä. Anteeksiantamus liitti meidät yhteen. Vaikka olikin pitkäperjantai ja surun päivä, se oli samalla myös voiton päivä.

Paha oli kukistettu. Voitto on saatu.

Kolmen päivän päästä on pääsiäinen. – Kuuluu jälleen ilosanoma: Jeesus on noussut ylös! Kärsimysnäytelmä on näytelty loppuun.

Kirkkoherran kutsu kuuluu alttarilta: - Tulkaa, kaikki on valmiina.

Seurakunta polvistuu ehtoollispöytään. Polvistun Riston viereen. Tämän saman alttarin ääressä meidät vihittiin. Silloin olimme onnellisia ja täynnä nuorta intoa ja odotusta elämältä. Vastasimme myöntävästi, kun pappi kysyi:
-Tahdotko rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä?

Mitä me silloin ymmärsimme vastoinkäymisistä! Nyt polvistumme jälleen vierekkäin. Elämän murjomana, mutta lähempänä Jumalaa kuin silloin.

Ote teoksesta Aurinkopolku (1994)

Ruistalkoot

Rannalla riihi jo vanha ja harmaa.
Nähnyt monta aikaa.
Laho katto ja sammaleinen.
Seinät jo kallellansa.
Seisoo siinä kuin häveten
mennyttä aikaa.

Ei tunnu illassa enää riihen tuoksu.
Vain pakokaasuja tuuli tieltä ajaa.

Ei elokuun kuutamossa ole kuhilaita.
Uusi puimuri pellolla viljaa ajaa.
-Vanha riihi jo hylätty ja harmaa.

Perttu-vaari yksin rannalla soutaa.
Vetää uistinta, korjaa piipunnysää.

-Jo nykäisi. Tulikohan isokin kala?
Ei ole mikään enää kuin ennen.
Perttu-vaari sylkäisee…
-Katos perhana! Taas tuli kuollut kala.
Ja katsos tuota. Siellä niitä on monta…
Minä muistan vielä, kun muorin kanssa me
joessa uitiin.
Suolattiin kalaa.
-Ei ole enää mikään kuin ennen.
Ei ilkeä enää naisetkaan rantaan pyykille mennä.

Ja vaari taas huokaa.
Katsoo pojanpoikaa, joka pellolla puimuria ajaa.

Oli ennen kylässä suutari, räätäli,
ja seppä.
Ahon laidassa tanssittiin.
Ja viululla häitä soitettiin…

Vaari muistelee mennyttä aikaa:
-Oli kuhilaita pellolla pitkä rivi,
kun rinnan sirpillä niitettiin.
Kuukin taisi katsella pellon takaa,
kun illalla ladossa tanssittiin.

Oli alapellolla ruistalkoot.
Oli siellä miestä, naista ja poikaa.
Pari vaaria tekee kuhilaita.
Katsovat tuolta vaivihkaa.
Miten Anttilan Perttu ruista niittää.
Pari luokoa aina ohi toisten miesten.
Pyyhkii hikeä, hieraisee otsaa.
Alta kulmain vain vilkaisee Vikkerän Liisaa.

Tämä lyhteitä sitoo ja on kuin ei oiskaan.
Nauraa toisille pojille ja lauluksi pistää.
-Mutt ukot näkevät kyllä, ett seuraa se poikaa.
Pertun perässä sillä on sitoa kiire.
-Katsos noita, sanoo ukoista toinen ja silmää iskee.
Noista tulee pari.
Onkos sun viulus tällingissä?

Sano mun sanoneeni, ett vuottakaan ei kulu,
kun me jo soitetaan häitä.

Tuolla Pertulla leveet on maamiehen hartiat,
sanoo ukoista toinen.
Ja tuo tyttö on sorja.

Mitä miettiikään Liisa,
kun siinä naisten joukossa häärää.
Ja sitoo, ett jo melkein on rystyset vereksillä.
Mutt mitä tuosta.
On Liisalla mieli niin kevyt ja nuori.
On varsi niin norja.
Ja mielessä Perttu ja kesän taika.
-Ja illalla ladossa tanssitaan.

Sinä minulle suukkosen annoit.
Keväästä asti jo aitan takana vannoit.
Ett elokuun tullen vietetään häitä.

-Mutt mihinkäs tässä.
Pidä kiirettä ensin pirtin salvoksella.
Minä ensin vielä pellavat lihtaan.
Käärin kankaan ja aitan orsille liinat laitan.
Seitsemäntoista on jo rohdinpaitaa.
-Sulla on niin suuri suku.
-Mutt sulla on varsi niin norja.
Ja kepeä askel ja silmissä tulta.
-Mitäs tuumit tuosta, jos mentäis jo yhteen.

Käsikivillä sulle mä jauhot jauhan.
Ja keritsimet ostan ja vinttikaivon laitan.
Saat uuden ja kauniin kirkkosilkin.

-No, nyt nykäisi taas.
Vaari havahtuu toiseen aikaan.

Oli Pertulla ja Liisalla viisi poikaa.
Vain yksi on elossa,
ei Liisaa enää.
Perttu-vaari vain siinä yksin soutaa.
Liisa liekutti viittä pojanpoikaa.
Nyt nuorin niistä pellolla puimuria ajaa.

Vetää veneen rantaan vanha Perttu.
Katsoo riihtä,
korjaa piipunnysää.
Siitä lähtee kävelemään pellon selkää.
-Kas, kun jo ottaa henkeen.
Ihan istua pitää.
Siihen istuu riihen kynnykselle vanha Perttu,
jää katsomaan poikaa.

-Mikä lienee paras, tuumii vaari.
Siinä kohtaavat riihen kynnyksellä kaksi aikaa.

Jos muuttuukin maailma isästä poikaan,
yksi on varma ajasta aikaan:
-Pellolla kasvaa kultaista viljaa.
Ei sitä aikakaan muuksi muuta.
Leipä on leipää.
Ja otsasi hiessä saat sitä syödä.