Kirjailijat

Ypäjältä syntyisin oleva kirjailija Kaarina Mäkilä kertoo haastattelussa kirjoittamisestaan ja sen lähtökohdista.

Olen kirjoittanut koko ikäni ja päätin jo lapsena, että minusta tulee kirjailija. Aikaa kirjoittamiseen on kuitenkin ollut vain vähän. Olen kasvattanut lapseni yksin ja käynyt samalla tehtaassa töissä. 

Minulle oli merkittävää, kun ehdin mukaan työväenopiston kirjoittajapiiriin proosalinjalle. Tehdastyönkin kestin sillä varjolla, että sain käydä kirjoittajapiirissä. Osallistuin sitten kirjoituskilpailuihin, joissa tuli menestystä. Novellikokoelmani Ei se säälistä parane oli yksi kymmenestä Otavan novellikilpailun voittajasta vuonna 1977. Siitä tehtiin myös tv-näytelmä.

Kirjoitin kolme kirjaani kovaa vauhtia. Kävin päivisin töissä tehtaassa ja kirjoitin öisin. Siitä oli seurauksena loppuunpalaminen, jonka myötä jäin työkyvyttömyyseläkkeelle, ja sain myös puolikkaan taiteilijaeläkkeen.

Olen oppinut kirjoittamaan paljolla lukemisella. Lukeminen on minulle tärkeämpää kuin leipä. Monet ovat kummastelleet, miten voi olla tehdastyöläinen, yksinhuoltaja, kirjoittaja, ja vielä lukea paljon. Aika kuitenkin riittää välttämättömään, ja sitä lukeminen minulle on.

Päätin tulla kirjoittajaksi lapsena luettuani L.M. Montgomeryn Pienen runotytön. Olen ollut mukana kirjoituksellani Tammelta keväällä 2005 ilmestyneessä kokoelmassa Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt. Toivoisin eräänlaisessa arvotyhjiössä elävien nykytyttöjenkin löytävän nämä kirjat, jotka ovat olleet tärkeitä suurelle joukolle naisia.

Muita kirjailijoita, joista pidän, on lukemattomia. Muutamia esimerkkejä ulkomaisista mainitakseni: John Steinbeck, Sara Lidman, Andre Brink ja Pablo Neruda. Minulla oli vaihe, jolloin en pitänyt kotimaisesta kirjallisuudesta, mutta esimerkiksi Timo K. Mukka, Edith Södergran, Juhani Peltonen, Christer Kihlman, Henrik Tikkanen, Erno Paasilinna, Eeva Joenpelto ja Eila Pennanen ovat minulle merkittäviä kirjailijoita.

Lähdin Ypäjältä 15-vuotiaana, mutta kotikyläni on minulle yhä erittäin tärkeä. Romaanini Sylvia kertoo lapsuuteni tarinan. Siitä ovat löydettävissä kaikki tutut lapsuuden maisemat. Kotikylässä olen käynyt vielä viime vuosinakin. Kotimökki on metsittynyt. Muistan lapsuuteni onnellisena aikana, vaikka perhe oli köyhä, ja monet ovat ihmetelleet, että miten sellainen lapsuus on voinut olla onnellinen. Mutta onnellinen se vain oli. Se oli koko ajan kasvamista, ja kasvaminen on mielestäni tärkeintä elämässä.

Olen onnellinen ihminen, haluan nähdä kaikissa asioissa jotain hyvää, huolimatta siitä, että olen elänyt vaikean elämän. Koin nuoruudessani sota-ajat, ja sodan jälkeen podin valtaisaa maailmantuskaa. Kaikki maailman myöhemmätkin sodat ovat minulle kuin märkivä haava. On hirveää, ettei maailman leipää saada jaettua tasan, sillä siitähän monet sodat johtuvat.

Nyky-yhteiskunnassa vallalla oleva jatkuvan kasvun ihanne on mielestäni järjetön. Eihän kaikki voi kasvaa loputtomiin. Pikemminkin ihmisten tulisi kasvaa, eikä talouden. Aivan viime aikoina olen kuitenkin huomannut inhimillisyyden nostavan päätään. Näin uutta toivoa siinä, kuinka ihmiset tsunamin jälkeen löysivät itsestään inhimillisyyden ja toisista välittämisen kyvyn.

Olen vähän aikaa sitten lähettänyt runoja kustantajalle. Toivon, että saisin niitä julkaistua, sillä vaikka runojen lähettäminen oli minulle vaikeaa, olen sitä mieltä, että teksti kuolee laatikossa.

Teoksesta Ei se säälistä parane sanottua:

Kaarina Mäkilän novellikokoelma Ei se säälistä parane (1978) on selkeäsanainen ja ytimekäs puheenvuoro keskusteluun naisen asemasta työelämässä ja yksinhuoltajana. Parhaimmillaan Mäkilä rakentaa ongelmistaan tiiviiksi vuorattua ja iskevää pienoisproosaa. Mäkilä ei unohda elämänkuvastaan huumoria, mutta mitään tekoreipasta idylliä hän ei sommittele. Koruttoman niukka kerronta korostaa novellien arkirealistista todellisuutta. 
-Hannu Kankaanpää, Helsingin Sanomat

Mäkilä on ennen kaikkea työläiskuvaaja, jonka tehdasmiljöössä ja nuoren työläistytön haparoivassa elämänetsinnässä on ymmärtävää tulkintaa. Kaarina Mäkilän proosan voimana on inhimillisyys ja kuvauksen lämmin veri. Mäkilän proosa on sujuvaa, luettavaa ja elämysvoimaista tekstiä.
-Arto Virtanen, Demari

Palkinnot

Opistojen valtakunnallisessa kilpailussa proosan 1. palkinto 1970-luku
Palkintosijoja Vantaan kirjoittajien kilpailuissa
Sijoittuminen Otavan novellikilpailussa 1978 kokoelmalla Ei se säälistä parane

Ei se säälistä parane
Mäkilä Kaarina

• 1978 (Otava)
• Ypäjä
• novellit,

 

Surunsävyinen viisu Sivutien kulkijasta
Mäkilä Kaarina

• 1980 (Otava)
• Ypäjä
• romaanit,

 

Sylvia
Mäkilä Kaarina

• 1981 (Otava)
• Ypäjä
• romaanit,

 

Kirjailijan tuotantoa Louna-kirjastoissa.

Kaunokirjallinen tuotanto

Novellit

Ei se säälistä parane (Otava, 1978)

Romaanit

Surunsävyinen viisu Sivutien kulkijasta (Otava, 1980)

Sylvia (Otava, 1981)

Teoksen Ei se säälistä parane niminovellista on tehty tv-näytelmä vuonna 1980.

Otteita toistaiseksi julkaisemattomista runoista

Kotikylä

Pieni kylä taivaan alla – valmis. Likat ei kiroo eikä pojat poraa – räkänokastaki ihminen vaan ei turhan naurajasta. Uskovat kulkevat kirkkoon ja seuroihin liinat poskilla – Jeesuksen veressä pesevät syntejään veriruskeita taas ja taas. Kuolema korjaa vanhat ja väsyneet – virrenveisuulla arkkuun pannaan – Oi Herra jos mä matkamies maan… Keuhkotaudin kuolema hajottaa orvot pitkin pitäjää - lentävänä korjaa nuoret punaposket.

Ei köyhän lasta muottiin panna ei paljon odoteta – kunhan tavoille oppii ja töille ettei vastuksiksi jää - joutilaisuus on paheiden äiti. Se tieto jo varhain että vain lapsuuden ajaksi koti ja kylä – että elämä muualla.

Lapsuuden päivät pitkiä mutta vuodet lyhyitä – ei sovi tuhlata turhaan äksyilyyn – kun on omanlaisensa pitää olla ulospäin samanlainen – että saa rauhassa kasvaa – ajatella tärkeät asiat järjestykseen.

Kävelen kävelen metsäpolkuja – pellonpientareita – polveilevaa kylätietä – tuulessa tuulta vastaan – kävelen itsestäni pois – itseäni vastaan. Otan omakseni että voin luopua.

***

En pelkää pimeää en kummituksia
ei Jumala päälleni heitä kuumaa kiveä
tunnen tumman linnun leveäsiiven surusilmän
matalalla lentää kotipihan yllä kun äiti yskii
lysooli haisee
riitelen Jumalan tutuksi – oikeus on Jumalani nimi
Hänellä on kaikki valta taivaassa ja maan päällä
ei muuta voi kuin olla oikeudenmukainen – suuri ja yksinäinen
en muusta totuudesta huoli en välitä
teen surusta laulun ja taulun

kävelen kävelen
puhun tuuleen – huudan
katso minua olen sinun lapsesi – anna minulle minun lapsuuteni
ole minun kanssani etten eksy – etten eksy pois Sinusta.

Sinun totuutesi Jumala –
Jokainen alastomana syntyy ja jokaisen täytyy kuolla
Totuus niin julma että kaunis. Siihen tyydyn.
Huudan sinulle tuuleen – olet minulle kaikkialla
olet kuin ilma – ei voi nähdä mutta ilman ei voi elää
älä anna minun eksyä – katso minua
olen pieni muurahainen sinun kämmenelläsi.

***

Muistan

Muistan sireenit
joku toi ne kylään jo ennen minua
muistan niiden kukkavaahdon tuoksuvan
jokaisen mökin ja töllin nurkalla

Mallatädin mökki miltei peittyi siihen
sisällä oli hämärää
Mallatäti keinutuolissa Mollakissa pöydällä
harmaa ja iso katsoi jähmeästi keltaisin silmin
sitä ei tehnyt mieli silittää
istuin pikku rahilla ja luin tädille Sanansaattajaa
avuksi tädin himmeille väsyneille silmille
sireenien tuoksu avoimesta ikkunasta kesä

muistan pikkuleivän joka suli suussa
Mallatäti haki sen kamarin piirongin pikkukaapin vihreän oven takaa
Valkoisesta nenäliinanyytistä
jossain talossa oli ollut häät tai hautajaiset tai ehkä luksuspidot
niissä naiset kokosivat nenäliinanyyttiin seitsemän sorttia
muistan
muistan omenapuut isommilla pihoilla
ja isoissa taloissa
muistan kylätien jokaisen mutkan ja kaarteen
muistan miten vanamo tuoksui sateen jälkeen
muistan sananjalkalaakson
jatin sinne paljon kauniita ajatuksia
kiipeilemään sinipiikoina – keinumaan lehdillä
jaloillani kirjoitin nimeäni teille ja poluille
otin omaksi – että voin luopua kun on sen aika

muistan pommikoneiden jyrinän taivaalla
ehkä kuulin kaukaisen kumun kun ne kylvivät lastinsa Turkuun
muistan – seisoin kotipihalla ja katselin kun pommit putosivat
läheiseen kauppalaan yksi kaksi kolme
ääni tuli perässä viiveenä

muistan kevään ja pystyyn kuolleet omenapuut
muistan surun joka läikkyi minussa
ja tiedon
lapsuuteni oli loppumassa.
lapsuuteni kotikylässä joka ei enää ole sama
ei enää sama kuin silloin – ennen sotia.

Hannu Kankaanpää, "Se on kova sana kun sanotaan että täytyy". Teoksessa Sivuviiva : kirjoituksia kirjallisuudesta ja sen vierestä (Enostone, 2008)

Vantaan kirjailijafoorumi