Kirjailijat

Forssalaisen pianonsoitonopettajan, Terhi Karhumäen, musiikkipedagogiikan opinnäytetyöhön perustuva kirja julkaistiin Turun ammattikorkeakoulun oppimateriaalisarjassa vuonna 2009. Terhi Karhumäki kertoo kirjeitse teoksen kirjoittamisesta sekä suhteestaan Forssaan seuraavasti.

Teokseni ”Jotenkin näin sitä soitetaan” – lapsen ja aikuisen kohtaaminen viulun äärellä (2009) pohjautuu Turun ammattikorkeakoulun musiikkipedagogilinjalle 2008 tekemääni opinnäytetyöhön. Se ei siis ole kaunokirjallinen teos, vaan pikemminkin tieteellisyyttä tavoitteleva. Ammattikorkeakoulun opinnäytetyön ei tarvitse täyttää yliopistossa vaadittavia tieteellisiä kriteerejä, vaan osoittaa tekijänsä ammatillista suuntautumista ja kasvua. Minulle opinnäytetyö merkitsi välityötä yliopistolle tekemäni pro gradu -tutkielman ja mahdollisen jatkotutkimuksen välillä, joten siitä tuli ehkä tavanomaista ammattikorkeakoulun opinnäytetyötä tieteellisempi. 

Tein pro gradu -tutkielmani Soitinvalmennus soittimiin kohdistuvan kiinnostuksen herättäjänä Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitokselle 2005. Siihen aiheen ja aineiston sain omalta työpaikaltani, Lounais-Hämeen musiikkiopistolta Forssassa. Tutkielmani oli alle kouluikäisten lasten parissa tehty haastattelututkimus. Tavoitteenani oli selvittää, mitä lapset ajattelevat eri soittimista ja mitkä seikat vaikuttavat heidän soitinvalintaansa. En ollut kuitenkaan täysin tyytyväinen pelkästään haastattelemalla tekemäni tutkimuksen antiin, vaan keräsin lisää aineistoa lapsia videoimalla. Tästä aineistosta, jota kertyi useita tunteja, otin opinnäytetyötäni varten tarkasteltavakseni 10-minuuttisen, silloin 6-vuotiaan Aaro-pojan kanssa tuottamani, keskustelujakson. Päämääräni tällä kertaa oli tavoittaa lapsen oma kokemusmaailma mahdollisimman aitona. 

Sekä pro graduni että opinnäytetyöni olen tehnyt perheellisenä ja ansiotyössä käyden. Tutkimus- ja kirjoitusprosessien edistäminen on tämänkaltaisessa elämäntilanteessa toisinaan vaikeata, mutta kuitenkin monella tavalla niin antoisaa, että raskaista hetkistä huolimatta katson vaivannäön kannattaneen. Utelias mieli, halu tietää ja taitaa enemmän ajavat minua eteenpäin; uuden oppiminen tuottaa minulle iloa, nautintoa ja virkeyttä. Koska tutkimukseni ja kirjoittamiseni liittyvät tiiviisti työhöni soitonopettajana, koen tämän kaltaisen puuhastelun myös kehittävän minua ammatissani. 

Soitonopettajaksi minä aikoinani (1991) Forssaan tulin. Olen saanut toimia pianonsoitonopettajana Lounais-Hämeen musiikkiopiston myönteisessä ilmapiirissä ja kannustavien esimiesten alaisuudessa. Myönnettäköön, että oleskeluni Forssassa ei alun perin ollut tarkoitus venähtää vuosikymmenien mittaiseksi, mutta nyt olen täällä elänyt jo kauemmin kuin missään muualla. Tästä tuli lasteni syntymä- ja kotikaupunki, jossa he käyvät koulunsa, harrastavat ja solmivat tärkeitä ihmissuhteita. Forssasta löytyy monta pikkukaupungin hyvää puolta: rauhallisuus, lyhyet välimatkat ja monipuolisten palveluiden helppo saatavuus. Hämäläinen luonto on rehevää.
 
Katseltuani eräänä kauniina kesäpäivänä kaupunkiamme sanoin ystävälleni, että ”oikeastaan Forssa näyttää ajan myötä aina vain paremmalta”. Hän vastasi: ”Kuulostaa huolestuttavalta…” Olenko siis antanut periksi; onko haikailu synnyinseudulleni Etelä-Pohjanmaalle jäänyt ja forssalaistuminen tapahtunut? Täällä viettämästäni ajasta on joka tapauksessa tullut jo merkittävä osa elämänkaartani. Kun lapsetkin useammin kysyvät ”misä?” kuin ”mihinä?”, en heitäkään enää pysty pohjalaisiksi käännyttämään…

"Jotenkin näin sitä soitetaan" - lapsen ja aikuisen kohtaaminen viulun äärellä
Karhumäki Terhi

• 2009 (Turun ammattikorkeakoulu)
• Forssa
• musiikki, opettajuus,

 

Kirjailijan tuotantoa Louna-kirjastoissa.

Kirjallinen tuotanto: 

”Jotenkin näin sitä soitetaan” – lapsen ja aikuisen kohtaaminen viulun äärellä (Turun AMK, 2009)

Katkelma teoksesta ”Jotenkin näin sitä soitetaan” – lapsen ja aikuisen kohtaaminen viulun äärellä (Turun AMK, 2009):

Ensimmäistä yleisvaikutelmaani omasta aineistostani sävytti hämmennys, koska suuri osa keskusteluaineistosta oli lapsen sanatonta viestintää. Tämänkaltaista aineistoa en ollut aiemmin analysoinut. Tiesin myös, että fenomenologiset analyysimenetelmät soveltuvat parhaiten tekstimuotoisten aineistojen tarkasteluun. Oma aineistoni oli siis kaikkine ei-kielellisine ilmaisuineen saatettava tekstimuotoon.

Fenomenologisen tutkimuksen aineisto kirjataan sanatarkasti. Haastatteluista ei tarvitse välttämättä kirjata kuin sanallinen informaatio. Omasta tutkimuksestaan Perttula (1995) toteaa, että hän kirjasi ei-kielellisen informaation vain silloin, kun se muunsi siihen liittyvää kielellistä ilmaisua. Hän jätti sanattoman kommunikaation huomiotta, jos ei ollut varma sen merkityksestä. Hän toteaa kuitenkin, että ei-kielellinen kommunikaatio välttämättä muovaa tutkijan käsitystä tutkittavan kuvaamasta kokemuksesta, ja vaikka kielellisestä ja ei-kielellisestä kommunikaatiosta voidaan teoreettisesti puhua toisistaan erillään, niitä ei konkreettisissa vuorovaikutustilanteissa voida erottaa toisistaan. Hänen näkemyksensä mukaan hänen käyttämällään menetelmällä ei pystytä analysoimaan ei-kielellistä kommunikaatiota. (Emt., 119–120.)

Oma aineistoni, joka on pienen lapsen kanssa tuotettua keskusteluaineistoa, on melko erilaista kuin aikuiselta haastateltavalta saatu aineisto. Jos otan aineistostani esiin vain kielellisen informaation, se on seuraavan kaltaista:

Viulutuokio 4 litteroituna

T Katoppas, sä saat ihan hienoja ääniä sieltä! Soititteko te jotain laulua siellä viulutunnilla?
T Joo, mitä? Oliko Aurinkolaulu?
T No niin. Muistatko sä sen?
T …Pitikö vähän kieltä painaa sormella?
T Kokeileppas, kyllä sä varmaan osaat…
T Mä oon niin huono soittamaan viulua, mutta vähän tiedän, miten sitä soitetaan, mutta…
A Jotenkin näin sitä soitetaan.
T Joo, justiinsa.

Vain kirjatun kielellisen informaation perusteella ensimmäisenä kiinnittää huomiota se, että olen itse (T) lähes koko ajan äänessä: käytän kahdeksasta puheenvuorosta seitsemän – puhelen siis käytännössä yksikseni ja hallitsen tilannetta. Lasten kanssa tuotetussa aineistossa on välttämätöntä huomioida sanaton viestintä, joka voi olla paljon merkityksellisempää kuin sanallinen. Kun videonauhalta kirjataan kaikki muukin, mitä lyhyen tuokion aikana tapahtuu, tulee lapsen osuus jo paremmin esille. Litterointi näyttää nyt erilaiselta:

Viulutuokio 4 litteroituna

Aaro soittelee kaikkia vapaita kieliä
T Katoppas, sä saat ihan hienoja ääniä sieltä! Soititteko te jotain laulua siellä viulutunnilla?
Tulen lähemmäksi Aaroa
Aaro nyökyttelee, laskee viulun alas
T Joo, mitä? Oliko Aurinkolaulu?
Aaro nyökkäilee
T No niin. Muistatko sä sen?
Aaro pyörittää päätään kieltävästi, ihan kuin hieman apeana
T …Pitikö vähän kieltä painaa sormella?
Aaro nyökkäilee
T Kokeileppas, kyllä sä varmaan osaat…
Aaro nostaa viulun jälleen leuan alle
T Mä oon niin huono soittamaan viulua, mutta vähän tiedän, miten sitä soitetaan, mutta…
Aaro soittelee, tapailee Aurinkolaulun alkua, saa aikaan puolisävelaskeleen, keskeyttää kolmen sävelen jälkeen
A Jotenkin näin sitä soitetaan.
T Joo, justiinsa.

Aineistoni erityislaatuiseksi ja tavanomaisesta, useimmiten aikuisilta kerätystä haastatteluaineistosta, poikkeavaksi tekee se, että olen itse aktiivisesti mukana tuottamassa sitä. Olen aiemmin tallentanut lasten haastatteluja ääninauhoille, mutta totesin tuota tapaa käytettäessä puutteeksi juuri sen, että lasten ei-kielellinen ilmaisu jää tallenteen ulkopuolelle. Toista kertaa keskusteluaineistoa kerätessäni en enää harkinnut muita vaihtoehtoja kuin videoinnin ja oman läsnäolon. Koska olen itse aktiivisesti tuottamassa tutkimusaineistoa, joudun välttämättä myös tarkastelemaan omaa toimintaani suhteessa keskustelukumppaniini. Tämä tarjoaa itselleni tilaisuuden arvioida, miten kohtaan pienen lapsen, joka on myös oppilaani. Aineiston äärellä esitettäviä kysymyksiä ovat, millaista vuorovaikutuksemme ja keskustelumme on? Millainen opettaja olen?