Kirjailijat

Eelis Suominen kirjoitti 1970-luvulta lähtien nimimerkillä E.S. kotiseutukuvauksia Forssan Lehteen ja Yhdyslankaan. Forssan Seudun Osuuspankki julkaisi vuonna 1997 osan kirjoituksista kokoelmana Minun Forssani : lehdissä julkaistuja muistelmia vuosien varrelta.

Eelis Suomisen tytär Paula von Denffer kertoo isästään:

Isä asui koko elämänsä Forssassa lukuun ottamatta lyhyttä rupeamaa Tampereella pikkupoikana, sekä lähes neljää vuotta rintamalla. Hän palveli mm. JR 8:ssa, samassa rykmentissä oli myös Väinö Linna. Tämän rykmentin vaiheista on kirjoitettu Tuntematon Sotilas.

Isän rakkaus ja kiinnostus kotiseutuaan kohtaan välittyy voimakkaasti hänen sadoista pakinoistaan. Erityisen rakas alue oli Kalliomäki. Hän tunsi lähes jokaisen talon asukkaat, jokaisen ”Lyytin” ja ”Kallen”, kavereistaan puhumattakaan. Tilanne ei kylläkään myöhemmin muuttunut. Tuntui siltä, että isä tunsi kaikki eikä vähiten siitä syystä, että hän oli Finlaysonilla työssä 45 vuotta apupojasta yli-työnjohtajaksi.

Isä oli myös urheilumies henkeen ja vereen, oli tuskin montakaan urheilulajia, jota hän ei olisi harrastanut jossakin elämänsä vaiheessa. Uinnissa hän menestyi parhaiten. 50- ja 60-luvulla hän lauloi myös Forssan Mieskuorossa. Innokas penkkiurheilija hän oli elämänsä loppuun asti.

Minun Forssani : lehdissä julkaistuja muistelmia vuosien varrelta
Suominen Eelis

• 1997 (Forssan Seudun Osuuspankki)
• Forssa
• muistelmat, paikallishistoriat,

 

Kirjailijan tuotantoa Louna-kirjastoissa.

Kirjallinen tuotanto

Minun Forssani : lehdissä julkaistuja muistelmia vuosien varrelta. Toimittanut Teuvo Heikkilä (Forssan Seudun Osuuspankki, 1997)

Katkelma teoksesta Minun Forssani : lehdissä julkaistuja muistelmia vuosien varrelta (1997)

Näkötornin maisema

Korkeavahan eteläinen rinne ja rinnalla läheinen peltoaukeama on nykyisin moderni omakotialue.
Yhtiömme on myynyt edullisesti työntekijöilleen tonttimaita, joille on noussut nopeasti toinen toistaan kauniimpia asuntoja. Pihoja kunnostetaan uusissa taloissa ja vanhemmat asukkaat korjaavat syksyn satoa. Tyytyväisyys ja turvallisuudentunne ovat ne tekijät, jotka liittyvät omakotialueen asukkaiden mielialoihin.
Nyt ei tarkoitukseni ole kertoa näistä omakotitaloista, ei pihoistakaan, vaikka molemmistakin kyllä jutun juurta riittäisi.
Tarkoitukseni on vilkaista kaupungin näkymää korkealta, joitakin vuosikymmeniä sitten.
Kun olin mustalaispojan kokoinen, kohosi nykyisen vesitornin paikalla puurakenteinen näkötorni. Se ei silloin elänyt enää kukoistuskauttaan. Hyljättynä ja osittain rappeutuneena se oli jäänyt pikkupoikien tiimellyspaikaksi.
Torniin nouseminenkin oli muistaakseni kielletty. Ainakin oli oven päälle naulattu pari vankkaa lautaa.
Meille pojannappuloille oli kielto sama kuin käsky. Kun ei ovesta päästy, kiivettiin lautaseinää ensimmäiseen kerrokseen, sen jälkeen ei olut vaikeuksia, olihan edessä selvät joskin osittain lahonneet portaat. Osa kaiteista puuttui kokonaan ja jäljellä olevienkaan turvaan ei ollut luottamista.
Mutta ylös me halusimme, sinne mistä lapsensilmämme löysi kotiseudun edessään. Se levittäytyi kaikkiin ilmansuuntiin yhtä rakkaana.
Etelässä Kalliomäki, lapsuuteni kultakujainen töllirykelmä. Kuinka silmäni sitä hellikään silloin. Suorat linjat poikkikatuineen. Koristeelliset koivikot ja kukkivat omenapuut. Lapsuuteni keväässä sitä katsoin ihaillen.
Harakkamäki, laakea puuton kumpare, jonka itäiseen reunaan oli yhtiö jo rakennuttanut ensimmäisen työläisasuntonsa. Siinä se seisoo paikallaan nytkin ja varsin hyväkuntoisen näköisenä.
Valuri Nurmen harmaa rakennus puutarhoineen oli etualalla. Monesti me pikkupojat saimme syksyisin tuosta puutarhasta kiivaan lähdön.
Rimp-pappa – niin kuin me ukkoa nimitimme – vartioi tarkasti happamia omenan ruppeitaan. Kerrotaan hänen joskus ampuneen haulikolla suolarakeita poikien takamuksiin. Itse en tuollaista kuritusta joutunut kokemaan mutta pari kertaa olin vähällä joutua ukon luisevien käsien ulottuville.
Pieni tehdasyhtiön omistama rakennus näkyi myös mäen pohjoislaidassa. Pihakoristeena pari jyhkeää kuusta. Siinä asusti Sjöroosin Yrjö perheineen. Monitaitoinen mies, jonka harrastuksiin kuului muun muassa musiikki, metsästys, kalastus, urheilu monine eri muotoineen. Hän toimi kutomon verstaan esimiehenä ja oli erittäin taitava ammattimies.
Tien toisella puolella taas asusti Erkon Kalle, jonka sanasutkaukset ja monet hauskat jutut kiertävät tänäkin päivänä kansan suussa.
Nykyisen pikkupappilan takana näkyi pappilan haka, jonka tuuheassa lepikössä Kalliomäen ja Lamminrannan poikajoukot viihtyivät leirejä rakennellen.
Katse kiintyi edelleen päivänlaskun suuntaan. Etualalla Salmion kallio, Sulanderin, Melanderin Akun, - Oton ja Lukanderin talot. Näkyi siellä myös Kallion Immon hautakivihakkaamo ja Pispalan komea rakennus koivikon keskellä.
Pohjoisen suunnassa levittäytyi silmän eteen urheilukenttä, Linikkalanlammi, jonka vilpoisaan veteen pulahdimme suven helteisinä päivinä. Parantola komealla mäntyharjanteellaan katkaisi näkyvyyden kauemmaksi. Harjanteen alapuolella oli hiekkainen tie. Se kiertyi Vuolon puutarhan ohitse kohden uimalaitosta ja hiekka sen pinnalla oli usein niin kuumaa, että jalkapohjia poltti.
Nyt jo silmä tapaa Nummen torpan, jykevähirsisen rakennuksen. Se oli useamman nyt jo keski-ikään tai vanhuuspäiviin ehtineen forssalaisen vakituinen tanssipaikka. Paljon voisivat sen seinät kertoa – jos osaisivat. Monet rakkauden tunnustukset on kuullut männikkö Saksanharjun laella.
Rimmin Suolampi, Linikkalan peltoaukeamat viihdyttävät silmää idässä. Nyt jo näkyy Rannan riihi, Similän pellolla rappeutunut paja, jonka seinän jokaiseen neliösenttiin oli joskus osunut pikkupoikien sinkoama kivi.
Kyttälän upea rakennus kohoaa valkeana ylvään koivikon keskellä ja sen edessä palaneen Lempään talon rauniot. Yhtiön vanhainkoti koristeellisine leikkauksineen lopettaa lähikierroksemme.
Jos nyt nostat katseesi, näet Loimijoen kimmalteen uomassaan.
Entisen Olut-Brykin rakennuksistakin oli vielä pari pystyssä.
Viksbergin asuntoalue, pytinkien nimellä paremmin tunnettu oli minulle ja muillekin Kalliomäen pojille jokseenkin tuntematonta seutua. Meidän pieni maailmamme loppui etelän suunnassa Loimijokeen.
Sen sijaan tehdasrakennuksen nurkat, jotka nyt olivat vuorossa silmän kuvastimella, tunsimme paremmin.
Uteliaisuus meitä ajoi sen jännittäviin pihasopukoihin. Varsinkin värjärin välikkö, josta voimme seurata kutomokoneiden läiskytystä, oli suosittu oleskelupaikkamme. Joskus sattui paikalle joku tehtaan herroista ja antoi nopeat lähtöpassit paljasjalkaisille pojanvintiöille, ajattelematta ensinkään, että tulevaa ”leipäriihtämme” me siinä syynäilimme.
Uusikylä, Yliskylä, Pilvenmäen kallioharjanteet, kaikki tuo näkyi yhdellä silmäyksellä. Vieläpä asemarakennuskin, jonka editse paljain silmin erottamattomana penkereenä viivoittui rautatie kohti Jokioista, Humppilaa, kohti suuria kaupunkeja joiden olemassaolosta tuskin vielä tiesimme silloin.