Kirjailijat

Suoma Kajarton lapsuudenkoti oli Tammelan (nykyisin Forssan) Uudessakylässä. Vuonna 1933 hän muutti perheineen Loimaalle, jossa asui kuolemaansa 1989 asti.

Suoma Kajarron tytär Hilkka Kajarto kokosi ja julkaisi vuonna 2006 omakustanteena äitinsä muistelmat Lapsena ollessain : muistoja viime vuosisadan alun Forssasta. Teoksessa 1900-luvun alun Forssa näyttäytyy lihakauppiasperheen lapsen silmin.

Hilkka Kajarto kertoo äidistään näin:

Suoma Kajarto eli turvallisen lapsuuden liikemiesperheen tyttärenä Forssan, silloisen Tammelan, Uudessakylässä. Hän avioitui 18-vuotiaana Tammelan Susikkaalta kotoisin olevan Eino Kajanderin, myöhemmin Kajarto, kanssa ja sai kaksi lasta, tytön ja pojan. Vuonna 1933 perhe muutti isän työn takia Loimaalle. Suoma Kajarto eli kotiäitinä. Hän harrasti lukemista ja piti eniten elämäkerroista ja matkakertomuksista. Perhe kävi usein Forssassa ja Tammelassa sukulaisia ja ystäviä tapaamassa. Sairastuttuaan reumaan ja liikunnan käytyä vaikeaksi, kirjojen merkitys korostui Suoma Kajarron elämässä. Ja koska hän oli taitava käsistään, hän teki laajan kokoelman naivistisia kipsiveistoksia. Osa kokoelmasta on yhä Hilkka Kajarron omistuksessa, pari veistosta Loimaan kaupungin julkisissa tiloissa. Kolmen viimeisen elinvuotensa aikana hän alkoi kirjoittaa lapsuudenmuistojaan viime vuosisadan alun Forssasta.

Lapsena ollessain : muistoja viime vuosisadan alun Forssasta
Kajarto Suoma

• 2006 (omakustanne (Hilkka Kajarto))
• Forssa
• muistelmat,

 

Kirjailijan tuotantoa Louna-kirjastoissa.

Kirjallinen tuotanto

Muistelmat

Lapsena ollessain : muistoja viime vuosisadan alun Forssasta (Hilkka Kajarto, 2006)

Ote teoksesta Lapsena ollessain: muistoja viime vuosisadan alun Forssasta (2006)

Sunnuntainen vierailu

Eräänä sunnuntaina, kun veljeni olivat lähteneet järvelle vetämään pitkää siimaa, minä lähdin äidin ja isän kanssa Kalliomäkeen. Isä valjasti Ilon mustien kiesien aisoihin ja heiniä täynnä olevan säkin hän heitti istuimen alle. Äiti kiipesi kieseihin, istui takapenkille. Isä nosti minut hänen viereensä. Isä istui ohjaksissa, hevonen asteli hiljakseen pitkin sivutietä, jota ei oltu päällystetty mukulakivillä. Minä katselin ympärilleni, näkyi monenlaisia pihoja, oli lapsia leikkimässä ja naisia kantamassa vettä. Koska oli sunnuntai, monet olivat matkalla kirkkoon. Äiti ja isä tervehtivät tuttuja, miehet nostivat hattua ja heidän kädessään heilui hopeapäinen kävelykeppi. Naiset olivat pukeutuneet kauniisiin mekkoihin ja päänsä päällä he pitivät päivänvarjoa. Heillä, joilla ei ollut varjoa, oli päässään leveälierinen kukkahattu, joka oli kiinnitetty hiuksiin pitkällä neulalla. Äidillänikin oli hattu ja yllään vaalea puku, jonka etuosa oli koristeltu helmillä. Puvussa oli ajan tavan mukaan puhvihihat. Minun mekkoni oli vaalean sininen ja siinä oli satiinikoristeet. Isällä oli pitkäraitainen ruskea puku ja päässä olkihattu.

Miinan mökki oli mäellä. Lähistöllä oli kapeita teitä, joita sanottiin linjoiksi. Linjat oli numeroitu. Monet linjojen mökit olivat harmaita, niitä ei koskaan oltu maalattu. Me ajoimme komean punaisen tiilikirkon ohitse mäkeä ylös. Miinan ja Oskarin mökki oli punainen, nurkkalaudat ja ikkunanpielet olivat valkoiset. Liiteri ja aita olivat myös punaiset. Leininmarjaköynnös koristi liiterin päätyseinää, rakennuksen ympärillä kasvoi koiranputkia. Niistä Oskari teki minulle pillejä, joita oli hauska puhallella. Aidan viereen oli istutettu koivuja ja keskellä pihaa kasvoi kaksi suurta omenapuuta. Omenat olivat liian happamia, siksi ne kerättiin joka vuosi meidän possuille. Vastapäätä mökin rappuja oli sireenimaja, siellä oli vihreät penkit ja pöytä. Vihreä oli myös pihaportti.

Oskari oli meitä vastassa portilla. Ensimmäiseksi hän nappasi minut syliinsä, tervehti meitä kaikkia ja avasi portin. Isän kanssa hän jäi riisumaan Iloa valjaista. Kiesit jätettiin tielle portin viereen. Tie oli kapea palokuja, harvoin siinä näkyi kulkijoita. Ilo oli onnellinen valjaista päästyään ja asteli pihan perälle nyhtämään ruohoa suuhunsa. Aikansa ruoholla herkuteltuaan se käväisi portilla, kulki liiterin viertä, heilautteli häntäänsä. Joskus se nosti häntäänsä ja päästi kakkaroita pihalle. Silloin isä sanoi Oskarille: - Katsos, Ilo pudottelee kauranakkeja pihalle. Siihen Oskari: - Ei se mitään, minä haen lapion ja heittelen sivummalle. Omenapuu saa lannoitetta. Me katselimme Ilon puuhia. Se laskeutui polvilleen ja heilautti päätään, meni saman tien selälleen, nosti jalat pystyyn ja rupesi potkimaan rajusti. Samalla se heilui kyljeltä toiselle. Lopulta se nousi ylös, jolloin isä laittoi riimun sen kaulaan ja sitoi sen puuhun kiinni. Oskari haki ämpärin ja toi naapurin kaivosta vettä Ilolle. Omalla tontilla heillä ei ollut kaivoa. Minä seurasin tarkkaan, miten Oskari juotti Iloa, joka iloisesti häntäänsä heilutellen hörppi raikkaan veden suuhunsa. Isä sytytti savukkeen ja rupesi Oskarin kanssa vetelemään sauhuja.