Anttila Olavi

Tamperelainen historiankirjoittaja Olavi Anttila liittyy Lounais-Hämeeseen teoksensa Kartanosta kunnaksi – Jokioisten historia (1991) kautta. Teos esittelee Jokioisten historiaa painottuen ajanjaksolle 1860–1980, jolle tunnusomaista oli teollistuminen, kansanopetus ja vapaa kansalaistoiminta.

Paikallishistoriaa koskevan kiinnostuksensa heräämisestä Anttila kertoo seuraavaa:

Innostuin historiasta jo lapsena. Yliopisto-opintojen jälkeen oli valittava joko historian opettaminen tai sen tutkiminen (ja kirjoittaminen). Valitsin jälkimmäisen jo ennen kuin sain opintoni päätökseen. Valmistumiseni jälkeen minusta tuli ammattimainen paikallishistorioitsija. Opettamiseltakaan en ole silti välttynyt, sillä olen hoitanut noin 15 vuotta yliopistolehtorin ja muita viransijaisuuksia Tampereen yliopiston historiatieteen laitoksella.

Paikallishistorian tutkimista ja teostensa kirjoitusprosessia hän kuvaa näin:

Työssäni etenen pelkistetysti yleensä seuraavasti:
a) Yleinen tutustuminen annettuun aiheeseen, sen alustava hahmottelu ja jäsentely, mikä
b) antaa mahdollisuuden kerätä keskeisen materiaalin ja järjestellä tiedot niin, että suureksi paisuvaa tietomäärää on mahdollista hallita.
c) Tämän materiaalin pohjalta em. jäsennystä runkona käyttäen teen luonnoksen, joka yhdistelee käytettävissä olevia tietoja. Varustan sen mahdollisimman monilla otsikoilla jatkokäsittelyn helpottamiseksi.
d) Luonnosta tehdessäni olen käynyt tutkimuskohteen (esim. Jokioisten) historian melko perusteellisesti läpi ja tunnen sen nyt paremmin. Seuraava vaihe on jäsentää tuleva (Jokioisten) historia uudelleen. Tässä keskeisinä palikoina ovat historian eri vaiheiden ja osa-alueiden toiminnalliset kokonaisuudet, joissa piilevä kehitys on saatava näkyviin.
Toinen vaikuttava tarve määräytyy kirjoittamisen (ja lukemisen) ekonomiasta (esim. ettei synny tarvetta toistaa jo kerrottua). On muistettava, että paikallishistorian tulee olla samalla kertaa historiallinen kuvaus, yleistutkimus ja tietokirja( pitäjän) historiasta. Kirjoitetun tekstin tulisi palvella kaikkia näitä kolmea tarkoitusta.
Samalla kun käyn läpi ”toista kierrosta”, käyn läpi ns. toissijaisia lähteitä ja etsin kirjallisuudesta jo annettuja vastauksia, joita sitten käytän hyväksi omassa työssäni.
e)Kolmannella läpikäymisellä muokkaan, karsin, siirtelen, korjailen, silottelen jne., ts. yritän tehdä tekstistä mahdollisimman julkaisu- ja lukukelpoisen.

Nykyisestä suhteestaan Lounais-Hämeeseen Anttila kertoo seuraavasti:

Pitäjähistorian kirjoittaminen kestää yleensä kolme neljä (erittäin työntäyteistä) vuotta sekä painatus- ja julkistamisvaihe siihen päälle. Tänä aikana pitäjään syntyy tunneside, ”suhde”. Loin suhdetta mm. kiertelemällä polkupyörällä Jokioisia. Kävin – työn loputtua – myös muutaman kerran Jokioisissa puhumassa historiasta ja vähän muustakin. Tunneside säilyy myöhemminkin, mutta laimenee vuosien kuluessa. Kun työ jatkui muualla, Jokioisten historia siirtyi muiden historioiden tavoin kerran tehtyjen töiden joukkoon. Joskus kuitenkin käyn vielä entisiä töitäni läpi ja muistelen tutkimusaikaa ja ihmisiä. Jokioisiin suhtaudun tällä hetkellä lämmöllä, mutta vähän huolestuneesti (pelkään PARASta!).

Esitellyt teokset

Kirjailijan tuotantoa Louna-kirjastoissa.

---

Kirjat

75 vuotta sosiaalidemokratiaa Lahdessa (Lahden sos. dem. työväenyhdistys, 1975)

Uudistettu laitos opetusmonisteesta PRAECEPTA IIS, QUI REBUS GESTIS STUDENT, toim. Olavi Anttila. (Tampereen yliopisto, 1978)

110 kehityksen ja kasvun vuotta – Kangasalan historia III, v. 1865–1975 (Kangasalan kunta, 1987)

Kartanosta kunnaksi – Jokioisten historia (Jokioisten kunta, 1991)

Valoa, voimaa, vaurautta – Tampereen kaupungin 100-vuotias sähkölaitos 1888–1988 (Tampereen kaupunki, 1993)

Iitin historia III osa. Iitistä ja iittiläisistä Kuusankosken erosta 1900-luvun lopulle (Iitin kunta, 2000)

Paksun Ales eli Aleksanteri Niilonpoika Paksu (LomaPaksu Oy, 2003)

Eräs evakkotie – Ainon ja Reinon tarina (2004)

Jerisjärvi Muonion historiassa ja Salkonkentän uudelleen rakentaminen, kirjoitettu yhdessä Erkki Kitkiöjoen kanssa (Pohjan väylä, 2005)

Eero E. Anttila – muoniolainen (2008)

Sotien välinen aika. Teoksessa Salon sos. dem. työväenyhdistyksen 80-vuotishistoria Väki voimakas, s. 193 – 284 (Salon sos. dem. työväenyhdistys, 1972)

Työväenliike Nurmossa. Teoksessa Nurmon kirja, s. 399 – 419 (Tampereen yliopisto, 1974)

Kunnallishallinto ja -politiikka. Teoksessa Lahden historia 1980, s. 149–322. (Lahden kaupunki, 1980)

Artikkelit

Poliittinen Päijät-Häme. Teoksessa Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirja 1980, s. 4 - 17 (Päijät-Hämeen tutkimusseura, 1980)

Kotiseutuhistoria koskee meitä kaikkia. Teoksessa Tornionlaakson vuosikirja 1984, s. 158 - 162. (Tornionlaakson kuntain toimikunta, 1984)

Kieliriidasta palkollispulaan. Teoksessa Kangasalan joulu 1984, s. 14 - 16. (Kangasala-seura, 1984)

On kulunut jo yli neljäkymmentä vuotta sodan päättymisestä. Teoksessa Kangasalan joulu 1985 s.28 - 30. (Kangasala-seura, 1985)

Torpparista talolliseksi. Maanvuokrakysymys Kangasalla 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella. Teoksessa Yksilö ja yhteiskunnan murros, s. 95 - 112. (1986)

Elämäntapojen muutoksista vuosisadan vaihteen molemmin puolin. Teoksessa Kangasalan joulu 1986, s. 34–39. (Kangasala-seura, 1986)

Valoa, voimaa, vaurautta – Tampereen kaupungin 100-vuotias sähkölaitos. Teoksessa Tammerkoski 2/1994, s 22 - 25 ja 3/1994, s. 24–26. (Tampere-seura, 1994)

Kirjoittanut lisäksi useita lehtiartikkeleita.

Ote teoksesta Kartanosta kunnaksi – Jokioisten historia (1991)

Raitistuminen tai edes kotipolton loppuminen ei tapahtunut hetkessä. Kansa oli tottunut käyttämään viinaa sopivaan ja sopimattomaan aikaan niin, etteivät edes hautajaiset tai lukusetkaan olleet täysin raittiita. Salapolttoa jonkin verran suosittiin kansan keskuudessa, mahdollistihan se viinan saannin verraten vaivattomasti. Tämän oivaltaen Kasimir Bremer vetosi hyödyn tavoittelijoihin ja lupasi 15 markan palkkion ilmiantajalle. Palkkiolupaus tehosikin, sillä jo samana syksynä suljettiin Vaulammilla kaksikin "mahtavaa viinapuotia", kuten Jokioisten poika niitä pakinassaan kutsui. Vähän myöhemmin isännöitsijä Palm uudisti palkkiolupauksen. Tällä kertaa kunta sitoutui maksamaan palkkiosta toisen puolen.

Kun oli markkinoita, oli aina myös niitä, jotka huolehtivat tarjonnasta. "Viina kulkee hevoskuormissa kylästä toiseen, ei tiedä mistä tehtaasta. Vallesmanni otti hyväntahtoisesti takavarikkoon", kertoi sanomalehti. Kun Perttula ja Humppilakin kuivuivat, käännettiin katseet Forssaan ja Somerolle. Varsinkin suuren juhlan tullessa oli viinaa saatava. Se kulki rahdinajajien mukana, markkinoilla kävijät sitä kuljettivat ja saattoivatpa kylän tai työporukan miehet lähettää juhlan edellä oikein asiamiehenkin viinaa hakemaan. Viinaa löytyi aina, olivatpa viinan polttajat tai välittäjät miten paljon tahansa viranomaisten ja raittiusintoilijoiden hampaissa.

Asialla oli toinenkin puolensa. Kun kunnat alkoivat saada läänikohtaisesti jaettavakseen viinaverorahoja, ne olivat avuksi moneen hyvään tarkoitukseen. Jokioisten osuus oli 500–600 markkaa vuodessa. Kunta saattoi saada viinasta suoriakin tuloja, mikä pani kuntakokouksen vaikeaan valintatilanteeseen. Vuonna 1884 esitti kartanonyhtiön kaupanhoitaja O.A. Söderberg, että kestikievari saisi oluen anniskeluoikeudet. Kuntakokouksen esimies pastori Mannström vastusti hanketta ankarasti ja väitti sen olevan lain vastainen, lakihan salli anniskelun vain ravintoloille. Mannströmin mielestä Söderbergillä olisi ollut kaupan hoitamisessa riittävästi työtä ilman kapakan pitoakin. Mannström sai kuitenkin tyytyä kirjoittamaan pöytäkirjaan pitkän vastalauseen, sillä asiasta ei tarvinnut edes äänestää, niin hyödyllisenä kuntakokous piti hanketta, tuottihan se kunnan kassaan rahaakin kokonaista sata markkaa vuodessa verotuloina.

Vajaa vuosi myöhemmin Söderberg pyysi oikeutta myydä olutta pulloissa kaupan viereen rakennettavassa huoneessa. Kunnallislautakunta epäili siitä aiheutuvan häiriötä, mutta isännöitsijä Berndes torjui moisen ajatuksen. Jälleen Mannström vastusti, mutta sai aikaan vain äänestyksen, jonka oluen vastustajat hävisivät. Kartanon edustaja varmisti voittonsa vaatimalla, että kartano saisi äänestää myös torppareittensa ja lampuotiensa edestä, minkä vaatimuksen hän saikin hyväksytyksi. Jälleen runsaan vuoden kuluttua ilmaantui oluenpanija C. N. Ponsari, joka A.W. Wahrenin perillisten nimissä halusi ja myös sai oikeuden myydä olutta. Ehtona kummassakin tapauksessa oli, ettei olutta saanut juoda kaupassa tai lähiympäristössä ja että kumpikin maksoi oikeudestaan kunnan kassaan sata markkaa vuodessa.

Tästä seurasi, että paloviinan lisäksi juhlapaikoille ilmestyi olut. Niinpä kun esimerkiksi Minkiöllä oli huutokauppa, paikalle saapui hulinoitsijoita mukanaan koreittain olutta. Aikansa sitä juotuaan he humaltuivat, särkivät ikkunat, melusivat, rähisivät ja tappelivatkin. Sivullisetkaan eivät saaneet rauhaa. Samanlaista häirintää tapahtui muuallakin, jopa ohikulkijoitakin hätyytettiin. Viinan kylkiäisiin kuului kortinpeluu, joskus uhkapelinäkin. Viinanmyyjät lyöttäytyivät pelaajien seuraan arvattavin seurauksin. Kuntakokous yritti saada menon kuriin määräämällä uhkapelurille 50 markan uhkasakon.

Viinan myyjät ja juojat viihtyivät parhaiten nuorison kokoontumisissa ja juhlissa. Latovainiossakin, jonne kyläkeinun säryttyä ja useiden keinujien loukkaannuttua rakennettiin tanssilava, kävi väkeä Forssasta asti. Varsinkin pumpulitehtaan tytöt olivat Latovainion poikien mieleen. Piirileikkiä leikittäessä pojat lauloivatkin:

"Mistäs te olette viinit likat
kunemma tunne teitä.
Taidatte olla Vorssan tehtailta
niitä pumpulienkeleitä."

Latovainion tytöt eivät olleet vierailijoista yhtä ilahtuneita ja lauloivat Forssan tyttöjä pilkaten ja omia poikia härnäten:

"Älkäätte Vorssan pumpulipehvat,
älkäätte tulko tänne,
viettelemään meidän poikia
väljillä vehkeillänne."

Tytöt eivät rähinöintiä aloittaneet, tuskin siihen osallistuivatkaan, mutta mihin kerääntyi tyttöjä, sinne tuli myös kaikenlaisia poikia. Heistä monet vähän viinaa saatuaan halusivat esiintyä edukseen tyttöjen silmissä sillä ainoalla tavalla, jonka taisivat. Kun Latovainioon rakennettiin torpparitalo, tappelut olivat siellä yleisiä, puukot ja seipäät alkoivat heilua tämän tästä kesken iltamien ja järjestäjät joutuivat turvautumaan virkavallan apuun. Pahimmat pukarit jopa teetättivät itselleen anturanahasta liivit, joita puukko ei hevillä läpäissyt.

Tappeleminen yleensä oli enemmänkin nuorten miesten näyttämishalua ja hevosenleikkiä kuin suoranaista vahingoittamista. Kysymys oli kuitenkin väkivallasta, jota pahimmillaan jouduttiin selvittämään kihlakunnanoikeudessa. Todella harvoin vastustaja sentään vakavasti vahingoittui tai kuoli. Silti keskimäärin yksi jokioislainen joka vuosi sai merkinnän rikosrekisteriin väkivaltaisuudesta. Kuntakokous yritti vaikuttaa asiaan rajoittamalla tilaisuuksia, joissa tappelut yleensä syntyivät, mutta se oli potkimista tutkainta vastaan. Nuoret halusivat tanssia ja juhla- ja iltamatoiminta oli vasta päässyt kunnolla alkuun