Sisältöön »
Tekstikoko Suurenna fonttikokoa

« Kirjailijat

Yli-Paavola Matti

Yli-Paavola Matti

  • Pakinoi nimellä Isäntä ja myöhemmin Vanhaisäntä
  • s. 09.04.1907 Teisko
  • k. 09.09.1994 Tammela
  • Teuron kansakoulun pitkäaikainen opettaja
  • Asunut Tammelassa 1931-1994
  • Kuva: Jouko Yli-Paavola

Esittely

Teuron kansakoulun pitkäaikaisena opettajana toiminut Matti Yli-Paavola kirjoitti Forssan Lehteen pakinoita nimellä Isäntä. Vuonna 1977 ilmestynyt Vittaperu sisältää valikoiman näistä lehdessä ilmestyneistä pakinoista. Se sisältää lounaishämäläisellä murteella kerrottuja pakinoita taikauskosta, itsenäisyydestä, sodista ja Suamen maasta, juhlapyhistä, politiikasta, naisista, senaikaisista sukkelista tapahtumista ja ihmisistä sekä tietenkin Tammelan pitäjästä ja tammelalaisista. Teoksessa on Pentti Hammarbergin kuvitus.

Yli-Paavolalle myönnettiin vuonna 1992 Pro Arte Tawastica -tunnustus Hämeen läänin taiteen ja kulttuurin hyväksi tehdystä työstä.

Matti Yli-Paavolan tytär Liisa Nurmela kertoo isästään seuraavasti:

Isäni Matti Yli-Paavola valittiin Tammelan Teuron koulun yläkansakoulun opettajaksi 1931. Jo samana syksynä hän perusti kylän pojista torviseitsikon, myöhemmältä nimeltään Teuron Torvet. Aluksi kirjoittaminen koskikin nuotteja. Yhdessä kylän isäntien kanssa kohennettiin kylän asioita, ja metsästykseen ja kalastukseen löytyi kylästä kaveri. Perhe perustettiin jo 1932, ja lapsia syntyi. Näin opettaja juurtui ensimmäiseen virkapaikkaansa niin lujasti, että Teurolla viivyttiin vuoteen 1967 asti. Silloin tuli aika siirtyä eläkkeelle ja asumaan pitäjälle.

Ensimmäiset kaksi julkaistua tekstiä v:lta 1955 lienevät Kotiseutulukemistossa olevat kertomukset, joista toinen kertoo mylläri ja metsämies Kustaa Flinkmanista ja toinen juoksija Toivo Lahmasta. Molempien elämäntarinaan isäni oli tutustunut koulupiirinsä alueella. Kirjoittaminen ei alun alkaenkaan ollut tekstien tuottamista pöytälaatikkoon, siksi Forssan Lehdestä tulikin v:sta 1963 lähtien lähes 30 vuodeksi Isännän, myöhemmin Vanhanisännän foorumi. Pakinoihin on tallentunut monen teurolaisen ja tammelalaisen henkilökuva. Keskeinen vaikuttaja merkkihenkilön ei tarvinnut olla, Isäntä oli usein pienen ihmisen puolella. ”Meilän” kylän eli Teuron asiat olivat aina tärkeitä, samoin pohjoisen Tammelan maisemat. Kalastusharrastus pysyi sitkeästi pakinoiden aiheena. Omilta valtuustovuosilta lienee jäänyt tarve puuttua kunnalliseen päätöksentekoon ärhäkästikin. Naiset saivat kuulla kunniansa, mutta vilpittömiä kehujakin tuli. Kultamorsian-niminen pakina ei – vahinko sinänsä – ole mukana Vittaperussa. Siinä Isäntä suorastaan ylistää rooliemäntäänsä Lyytiä.

Täyttäessään 80 vuotta 1987 isäni oli sitä mieltä, että ”Kaikki on sanottu, sanoi Vaaleri-vainaa”. Sanomisen tarve oli kuitenkin niin voimakas, että Vanhaisäntä pyörsi päätöksensä ja alkoi kirjoittelun uudelleen.

Isäni käytti pakinoissaan lounaishämäläistä puheenpartta. Jokseenkin aitoa murteen on täytynyt olla, koskapa Vittaperu on tiettävästi ollut aikanaan käytössä murreopintojen oheislukemistona yliopistollisena kurssikirjana Helsingissä.

Palkinnot

Hämeen läänin taidetoimikunnan 1992 myöntämä Pro Arte Tawastica

Tuotanto

Esitellyt teokset

Yli-Paavola Matti

Vittaperu: valikoima Forssan Lehdessä julkaistuista pakinoista

Yli-Paavola Matti

  • Julkaisuvuosi: 1977 (Loimijoki-Teos)
  • Paikkakunnat: Forssa, Tammela
  • Avainsanat: murrekirjallisuus, pakinat

Kirjailijan tuotantoa Louna-kirjastoissa.


Kaunokirjallisuus

Vittaperu: valikoima Forssan Lehdessä julkaistuista pakinoista(Loimijoki-teos, 1977)

Lisäksi julkaisemattomia novellinomaisia tekstejä ja näytelmiä sekä lapsuudenmuistelmia

Antologiat

Monia kertomuksia Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistyksen kustantamassa antologiassa Kotiseutulukemisto: Lounais-Häme (1955) sekä Lounais-Hämeen joulu –julkaisussa useana vuonna

Otteita

Ote teoksesta Vittaperu (1977)

Joulu 

Pualiltapäivin oli kaikki tyät tehty. Hakoja hakattu, karjanruuvvaat ajettu ja klapia rikottu pyhiks. Oli viä niin valosaa, ettei kettään kehlannu pirttiin mennä. Mitä häntä kopisteltiin nurkisa. Joku heinänkarva raapastiin varsluulalla, vaihlettiin muutama sana ja katteltiin, ettei mittään kalua ajellu näkösällä. Kirkkoreki pantiin kuntoon aamuks. Heiniä istumelle ja niitten päälle loimi.

Vaimihmiset viimesteli töitääns. Ruakaa oli tehty pyhiks tavallista enemmä. Oli kinkkua, kaikellaisia looria, nisusta, riävää, rosollia ja yhlen yhtäkin suuhunpantavaa. Hiki pääsä siinä hääräs niin emäntä kun piiatkin. Kaikki tiäs, ettei joulu viä ollu tullu, mutta oli koko liki.

Siinä ehtoon esillä, meinaan hämärän kansana joulu hiipi ihan huamaamati huaneisii. Se katto tarkkaan, että oli uulet havot rappujen elesä. Tarkasti porstuan ja näki penkillä ruakia jäähtymäsä. Siittä se oli miälisääns. Tuli pirttiin jonkun mukana vasta hämysä.
– Kas vaan! Täälähän alkaa olla reilasa. Permonto on pesty ja kuusikin on jo sulamasa. Olkia ei nävy, mutta kyllähän neet viä ehtii. On tuuki sentääns pöyläsä ja sahtihaarikka. Sikkun raamatun tuavat ja kynttilät, niin soppii sitä munkin kattella.

Joulu kurkisti uuniinki. Siällä kärisi rasvanen kinkku ja loorat jälkilämmösä. Kyäkiin se ei viä tohtinu mennä. Katto vaan ovenravosta, kuijja naisväki liina niskasa kulki eles sun takasi. Viätiin mennesä ja tuatiin tullesa ja kaikilla oli kova kiiru.

Kamarisakin joulu kävi noin pikemmältä, mutta ei siä kauvookan viihtyny. Pirtti oli paras paikka, koska se oli eniten muuttunu. Olihan joulu käyny vallasväjen saleisa ja kuninkaitten linnoisa, mutta niisä ei ollu samallaista juhlantuntua, ku on tavallisesa maalaispirtisä. Sen salaperänen hämy, sen turvallinen lämpö, jykevät hirsiseinät sanovat toisilleens, että ny on joulu tulosa. Tutut esineet paikollaans, ohkanen pihkanhaju sulaneesta kuusesta ja kiilotetut messinkiset tuhkaluukut muurisa julistivat joulua.

Piahtosakin se poikkes ja katteli, kuijja lehmät märehti tytyväisinä. Neekkin oli saanee tavallista runsaamman ja paremman jouluaterian. Neet oli suittu puhtaaksi ja niitten alle oli levitetty runsaasti tuarreita hakoja. Pihkanhaju sai neet uneksimmaan suvesta ja laitumesta. Porsaitten kansana se pelmus karsinasa puhtailla pahnoilla ja tallisa katteli, kuijja hevoset rouskutteli kauroja ja välillä kuultelivat ulkoo tulevia ääniä.

Ei joulua kettään nähny, mutta kaikki tuns sen ympärillääns. Se tuli mettäniityltä jalaksenjälkiä pitkin piahton ettee. Se ohjas jänekset joulupöytää. Se näytti, misä puitten oksat oli riipinee heiniä kuarmasta ja varistellee niitä lumelle. Se näytti varpusille, misä kauralyhle oli seipäännokasa. Se kulki pitkin aitoviäriä ja teki kauniin lumiköynnöksen vääntäen sen tasasille mutkille seiväsparien välille. Se verhos mettän valkosella harsolla ja taivutti puitten latvat nöyrään kumarruksee. Se kulki taivaalla harsopilvenä kuun etteen ja siilas kelmeen valon talvimaiseman ylle. Se paukku pakkasen mukana nurkisa ja laulo kaikella olevallaan juhlavirttä suuren syntymän kunniaks.