Aikanaiset kirjoittajakolmikko

Maire Soiluva kertoo:

Voi hyvänen aika -satukirja oli Anne Kinoksen pitkäaikainen haave. Hän oli kehittänyt idean toisenlaisesta satukirjasta. Kirjasta, jota vanhemmat voisivat lukea lapsilleen ja lastenlapsilleen kertoakseen kotiseudustansa ja sen ihmeistä. Kirja olisi ilo varsinkin silloin, jos kotiseutu on jo jäänyt taa ja jäljellä olisivat ehkä enää ne muistot tutuista paikoista. Jokaiselle meistä kirjan tekijöistä oma kotiseutu on yksi elämän kivijaloista, josta on ponnistettu suureen maailmaan.

Samalla satukirja olisi toisenlainen matkailutuote - se olisi tarinakirja isoille iloksi, suurille saduiksi ja naperoille naurunaiheiksi, kuten kirjan kannessakin sanotaan.

Anne Kinos laittoi tapansa mukaan toimeksi ja kutsui kirjoittajiksi Maire Soiluvan ja kuvittajaksi Jutta Varjuksen. Yhdessä tehtiin luettelo paikoista, jotka haluttiin mukaan. Juteltiin ja ideoitiin, vaikka sitten kun tarina lähti syntymään, se saattoi viedäkin jonnekin ihan eri suuntaan kuin oli suunniteltu.

Maire kirjoiti tarinan, joka lähti Jutalle, joka kuvitti, joka lähetti tekstin ja kuvan Annelle, joka teki kirjan ulkoasun.

Anne, joka on harrastanut näyttelemistä, testasi tarinoita mm. Tammelan kunnantalolla ja paikallisessa puhelinyhtiössä, Jutta taas omien lastensa kanssa kotona. Tarinat, jotka saivat hyvän vastaanoton, pääsivät kirjaan. Jutan pehmeät akvarellit saivat tarinat heräämään henkiin, kirjoitetuista hahmoista tuli eläviä, tunnelmista tosia.

Mutta olipa kirjan nimi vaikea keksiä. Kaikenlaisia sanoja lenteli ilmaan Mairen keittiön pöydän ääressä. Nimi piti sinä iltana keksiä ja Maire jo huokasi: Voi hyvänen aika. Anne hyppäsi tuoliltaan ja kiljaisi, että tulihan se sieltä!

Ja kun kirja oli valmis, alkoi Annella jo toinen projektiin liittyvä sarka, kirjan markkinointi.

Esitellyt teokset

Maire Soiluvan tuotantoa Louna-kirjastoissa.

Kirjat

Voi hyvänen aika (Markkinointi Anne Kinos, 2002)

Ote sadusta Syövätkö strutsit lehmiä?

Hei Helunaa, hei Helunaa!
Maila-neidin huuto kajahteli Mustialan lehmihaassa. heluna-rouva söi kaikessa rauhassa aamukasteista ruohoa eikä piitannut Maila-neidin huuteluista.
- Hmp, tuhahti Heluna ajatellen, että kyllä se Maila-neiti joka tapauksessa juosta hlkyttäisi hänen luokseen utareet puolelta toiselle lelluttaen ja kertoisi päivän uutiset. Juuri niin kuin Maila-neidillä oli tapana.
Heluna oli tietenkin oikeassa. Kuten aina. Sieltä se Maila-neiti juoksi hengästyneenä.
- Kuule Heluna-rouva, oletkos kuullut, että tänne tulee strutseja. Minä olen kuullut sellaisen.
- Jaha, ja mitäs nämä strutsit sitten ovat, kysyi Heluna-rouva itsekseen hymyillen.
- Ne ovat sellaisia pitkäkaulaisia otuksia, jotka ihan varmasti syövät meidät.
Maila-neiti pyöristeli suuria kosteita lehmänsilmiään ja isot, vaaleanpunaiset utareet värisivät pelosta.
Heluna-rouva arvelli, ettei Maila-neitiä parannut asiasta oikein kiusoitella. Maila-neiti kun oli lehmäksikin aika herkkä. Jos se oikein pelästyi tai järkyttyi, meni maito ihan piimäksi ja tuntuihan se ikävältä kun lypsyämpäriin plumpsahteli piimäklönttejä. Ja silloin aina Lypsy-Liisa mekasti navetassa hirmuisesti ja oli kaikille vihainen.

- Ja niin tarina jatkuu kertoen kuinka Mustialan lehmät ja strutsit sitten toisiinsa tutustuivat. Tarinoissa liikutaan paitsi Tammelassa, myös Forssassa, Jokioisilla, Humppilassa ja Ypäjällä.