Sisältöön »
Tekstikoko Suurenna fonttikokoa

« Kirjailijat

Jaakkola Eemeli

Jaakkola Eemeli

  • s. 29.05.1882 Ypäjä
  • k. 03.03.1936 Ypäjä
  • Suomentaja, kirjailija
  • Kuvan omistaja : Maurits Hietamäki

Esittely

Eemeli Jaakkola oli syntyisin Ypäjältä. Leipätyökseen hän toimi suomentajana sekä lehtien avustajana.

Eemeli Jaakkolan esikoisromaani Kolme karoliinia ilmestyi 1916, ja se sai arvostelijoiden ja lukijoiden taholta hyvän vastaanoton. Teoksen aihepiirinä on Turkin ja Venäjän välinen sota 1711, jolloin Ruotsin kuningas Kaarle XII seikkaili muutaman sadan ruotsalais-suomalaisen sotilaan kanssa Turkissa. Teos on myöhemmin ilmestynyt lyhennettynä painoksena nimellä Puolikuun alla (1926).

Vapaussodan kuormarengeissä (1920) Eemeli Jaakkola tilittää leppoisasti sotakokemuksiaan.

Kolmannessa teoksessa Maaelämän sulot (1924) Jaakkola kuvaa lapsuutensa ja nuoruutensa muistoja ypäjäläisissä maisemissa.

Neljäs teos Lukkarin rakkautta (1931) kertoo humoristisesti papin, lukkarin ja seurakuntalaisten toilauksista.

Jaakkolan viimeiseksi teokseksi jäi Neljän vuosisadan sukutalo (1934), ”Jokiläänin oma romaani.”

Lähde: Koskelainen 2/1970

Niilo J. Jaakkola kuvaa Jaakkolan sukua kirjassaan Jaakkolan talon ja sitä hallinneen suvun vaiheista Perttulan kylässä Suur-Tammelassa (nyk. Ypäjän kunnassa) 1539-1994 (1994).

Tuotanto

Julkaistut teokset

 

Neljän vuosisadan sukutalo : romaani rälssiläänistä

Jaakkola Eemeli

  • Julkaisuvuosi: 1934 (Gummerus)
  • Paikkakunnat: Ypäjä
  • Avainsanat: romaanit

Jaakkola Eemeli

Vapaussodan kuormarengit

Jaakkola Eemeli

  • Julkaisuvuosi: 1920 (Kustannusosakeyhtiö Kirja)
  • Paikkakunnat: Ypäjä
  • Avainsanat: romaanit

Kirjailijan tuotantoa Louna-kirjastoissa.


Kaunokirjallinen tuotanto

Romaanit

Vapaussodan kuormarengit: hevosmiehen huomioita (Kirja, 1920)

Maaelämän sulot: romaani maakunnasta (Kirja, 1924)

Lukkarinrakkautta: romaani saaristosta (Kirja, 1931)

Neljän vuosisadan sukutalo: romaani rälssiläänistä (Gummerus, 1934)

Nuortenkirjallisuus

Kolme karoliinia: seikkailuromaani (Otava, 1916)

Puolikuun alla: seikkailukertomus (Otava, 1926)

Näytelmä

Abrahamin koettelemus: kaksinäytöksinen huvinäytelmä (Kirja, 1922)

Lisäksi

Kirjoituksia Lounais-Hämeen Joulu –julkaisuisssa (Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistys

Jaakkola on tehnyt myös käännöstöitä

Otteita

Seuraavassa otteita Niilo J. Jaakkolan kirjasta:

Edellisessä luvussa selostetun oikeustaistelun Jokioisten kartanoa vastaan päätyttyä v. 1767 sukumme kohdalta voitollisesti, toimitettiin vihdoin v. 1774 lokakuun 28 p:nä, juuri ennen tämän oikeudenkäynnin alkamista v. 1757 kuolleen Jaakkolan isännän Sipi Matinpojan perinnönjako, josta laadittu asiakirja on säilynyt alkuperäisenä talon arkistossa. Setäni Eemeli Jaakkola on romaaninsa ”Neljän vuosisadan sukutalo” I luvussa selostanut tätä toimitusta totuudenmukaisesti, rikastuttaen kuitenkin sitä kirjailijan mielikuvituksella ympäristö- ja tapakuvauksissaan hyvin uskottavasti. Hänen käyttämänsä paikan- ja henkilönnimet olen kuitenkin oikaissut todellisuutta vastaaviksi, käyttäen henkilöihin nähden apunani alkuperäistä jakokirjaa.

Seuraavassa Niilo J. Jaakkolan teoksesta poimittu katkelma Eemeli Jaakkolan teoksesta Neljän vuosisadan sukutalo. Niilo J. Jaakkola on oikaissut nimistön todellisuutta vastaavaksi. (NVS: Neljän vuosisadan sukutalo).

Tuomari Jansson ohjasi hevosensa Isoakujaa alas. Ensimmäinen talo oikealla oli Jaakkola [NVS: Sipilä], joka oli matkan määrä. Abraham Jaakkola [NVS: Sipilä] oli rientänyt heidän edelleen ja odotti nyt kotinsa edustalla. Kun ajajat pääsivät kohdalle, avasi hän talon jykevän portin ja kehoitti vieraita ajamaan sisään. Molemmat lakimieskuormat ajoivat nyt kartanolle. Kuistin edessä astui kääsien luo talon poika Heikki, teki kunniaa ja rupesi sitten auttamaan herroja maahan. Heikki osasi kyllä vieraita vastaanottaa, sillä hän oli topakka sotilas, liikanimeltään Käck [NVS: Vilen]. Hän oli kulkenut Saksat ja Pommerit. Häntä avusti vastaanotossa talon vävy Heikki Willberg [NVS: Matti Tikka], joka samoin oli Pommerin sodassa ollut mukana ja Ruotsin armeijaan kelvatakseen oli hänkin (puuttuu kirjasta NVS: kotikylänsä Viloilan mukaan) saanut hienomman nimen Willberg [NVS: Ticklen]. Lautamiehet vastaanotti vaatimattomasti talon vanhin poika Jaakko, joka nykyään hoiti isännän virkaa. Isäntämiehet kuuluivat luonnostaan samaan seuraan.

Vieraat johdettiin talon avaraan pirttiin, jonka lattialle päivän kunniaksi oli ripoteltu hakattuja kuusenhavuja ja avaraan takkaan pistetty kassakas katajannäre. Perällä sijaitseva pitkä pöytä oli peitetty hienolla palttinaliinalla. Pöydällä oli pari kolmehaaraista puista kynttilänjalkaa ja niissä paksut talikynttilät. Kynttilänjalkain välissä näkyi raskas puukantinen, suurilla ha’oilla lukittu suomalainen raamattu ja sen päällä 1734 vuoden lain ensimmäinen suomalainen painos. Talossa harrastettiin lukemista, sillä kun isäntä Jaakko Jaakkola [NVS: Sipilä] avasi perällä seisovan suuren kaapin oven, näkyi siellä ylähyllyllä olevan vielä sekä paksuja että ohuita, niin leveitä kuin kapeitakin kirjoja.

Isäntä otti kaapista tinapullon ja siron hopeapikarin, laski pikarin pöydälle, kaatoi sen täyteen kolmesti kirkastettua viinaa ja kehoitti vieraita ottamaan. Ensinnä maistoi vanha tuomari Jansson, sitten tilanhoitaja Gripenstedt, sen jälkeen lautamiehet ja vihdoin koko Jaakkolan [NVS: Sipin] sukukunta suuri. Pikari ja pullo jäivät pöydälle, jos vastakin jotakuta janottaisi. Janon sammuttamiseksi oli kyllä pöydällä lisäksi väkevää kotitekoista olutta sekä tinatuopissa että katajahaarikassa. Näitä talon antimia käytettiinkin sitten myöhemmin varsin vilkkaasti, kun tärkeistä asioista keskusteltaessa tahtoi syntyä erimielisyyttä.

Oli kokoonnuttu toimittamaan perinnönjakoa edesmenneen talonisännän Sipi Matinpoika Jaakkolan [NVS: Sipilän] jälkeen. Tämä oli tosin kuollut jo v. 1757, ja nyt oli jo vuosi 1774. Mutta tällä välillä oli ollut niin paljon kaikenlaisia häiriöitä, sotia, käräjöimisiä y.m. harmia, ennen kuin asiat olivat valjenneet.

Lähde: Niilo J. Jaakkola: Jaakkolan talon ja sitä hallinneen suvun vaiheista Perttulan kylässä Suur-Tammelassa (nyk. Ypäjän kunnassa) 1539-1994 (Helsinki, 1994)


Ote teoksesta Neljän vuosisadan sukutalo (1934)

Nuoren emännän muoto kävi vähitellen yhä totisemmaksi ja hänen liikkeensä toisinaan hiukan hätiköiviksi. Hän haki vinniltä pitkämäisen pärekopan, joka sinne oli viety jo suvikorjuun.
Talvella pikkupiika siihen aina karttasi villahahtuvia, joista sitten emäntä kehräsi lankaa. Tästä syystä tällaista koppaa tavallisesti sanottiin hahtuvakopaksi. Emäntä tarkasteli nyt kopan sisältöä. Siihen oli laskettu joukko valkoisia, sileäksi kaulattuja pellavakankaan palasia, joita emäntä avasi kääreestään ja levitteli kopan reunoille kuivumaan ja lämpenemään. Sitten hän meni kehdon ääreen, jossa poika alkoi hiljaa nurista. Äiti kiikutti kehtoa ja hyrisi hiljaisella äänellä. Pian poika näkyikin taas sikeästi nukkuneen.

Kun äiti nousi kyyryyksistä kehdon vierestä, voihkaisi hän tuskallisesti, meni äkkiä hellan luo ja kaasi jo lämmenneen veden kattilasta puuämpäriin. Sitten hän koppasi hahtuvakopan vasempaan kainaloonsa ja tarttui oikealla kädellään ämpärin puusankaan kiinni ja astui kantamuksineen kiireesti porstuaan ja sieltä pihalle. Kartanonrakennusten välissä olevasta avoimesta portista hän sitten riensi tielle ja sitä pitkin lyhyen kivenheiton päässä olevaan saunaan. Saunaa oli muutamia päiviä hiljalleen lämmitetty, niin että suloinen lämmin ja kuiva ilma hulmahti emäntää vasten kasvoja, kun hän avasi oven.

Siellä lauteiden ylhäisessä yksinäisyydessä emäntä synnytti pojan ja pesi hänet. Eikä lapsi luiskahtanut häneltä läpi kätten eikä pudonnut alas permannolle ja kuollut, sillä äiti piteli pienokaistaan hellästi ja varovasti kuin silmäteräänsä. Sitten hän kapaloitsi lapsen ja pani seimeen, s.o. villahahtuvakoppaan. Ja saunan hämäryys ympäröi äskensyntyneen, kun hän suurin silmin tuijotti ympärilleen. Maailma ei hänelle valoisana avautunut. Päinvastoin se oli synkkä ja nokinen, vaikka musta parventukko olikin vedetty pois peräseinässä ylhäällä olevasta aukosta. Mutta äiti näki kuitenkin rakkauden teroittamilla silmillä poikansa.

Kun niin äiti kuin poikakin olivat ponnistuksistaan hieman levänneet ja kumpikin tämän maailman vaivoja ja rasituksia vähän valitelleetkin, otti äiti hahtuvakopan taas kainaloonsa ja keikutti hiljalleen pojan kotiin, kamarin sänkyyn. Siihen hän itsekin sairaana ja lopen uupuneena heittäytyi pitkäkseen poikansa viereen.

---

Vanhempi veli katseli nuorempaa ja lausui omalla sanavarastollaan mielipiteensä tulokkaasta. Hän sanoi:
- Pikkanen äijä punanen!
Sillä lailla Sipilän Heikki [siis Eemeli Jaakkola!] tuli maailmaan vähin äänin. Eikä hän myöhemminkään pitänyt suurta melua itsestään.

 

Lisätietoja

/Kinnala Urpo=/ U.K., Eemeli Jaakkola - "rälssiläänin" myhäilevä kirjailija. Koskelainen 2 1970 kesäkuu. s. 1-3.

Kittilä Urho, Ypäjän Eemeli Jaakkolasta ja Loimaan Väinö Kolkkalasta "ei tullut pippiä eikä pappia", mutta tulipa kirjailijoita. Lounais Hämeen Joulu 1965 s. 29-31.