Poutanen Lauri

Nykyisin Loimaalla asuva Lauri Poutanen on lähtöisin Karjalasta. Evakko- ja merimiesvuosiensa sekä Savossa poliisina työskentelyn jälkeen Poutanen otti vuonna 1959 vastaan toimen Forssan nimismiespiirissä. Forssan poliisin palvelukseen hän jäi eläkepäiviinsä asti. Lauri Poutasen muistelmateoksen Orpopojan letkajenkka (Ooli 2007) tarinat palaavat työtehtäviin Forssaan, nuoruuden värikkääseen vaellusaikaan sekä lapsuuteen ennen sotia ja sota-aikana.

Lauri Poutanen kertoo teoksensa taustasta ja kirjoitusprosessista seuraavasti:

Oltuani vanhuuseläkkeellä jo noin 10 vuotta toi poikani Jari pöydälleni käytetyn ”kompuutterin” ja sanoi, että alas ukko näpelöidä tätä aikasi kuluksi. Hän lisäsi, että tietokone kuuluu nykyisin joka torppaan, eikä ole poissuljettu mahdollisuus ettetkö sinäkin oppisi sitä vielä käyttämään. Olinhan minä toki jo hieman perehtynyt tietokoneisiin viimeisinä virkavuosinani Forssan poliisissa, mutta olin autuaasti unohtanut kaiken sitä koskevan. Sitä paitsi olin vannonut eläkkeelle päästyäni Pyhän Aabrahamin nimeen, että minun elämässäni kirjoitustyöt ovat nyt tehty, sillä olinhan naputellut toimessani pöytäkirjoja ja raportteja molemmilla sormilla kyllästymiseen asti, likimain 37 vuotta.

Eihän siitä aluksi mitään tolkullista tulosta syntynyt, mutta Jarilla oli kärsivällisyyttä opettaa minulle ainakin kirjoittamisen alkeet. Sanani syöneenä aloin sitten naputella juttuja eloni varsiteiltä, joita juttuja Jari korjaili luettavaan asuun. Jari sanoi, että kyllä sulla ukko hyviä tarinoita on kun oppisit vielä kirjoittamaan ne muistiin.

Tästä kannustavasta kritiikistä riemastuneena aloin kirjoitella juttuja jälkikasvulleni pöytälaatikkoon Se ei edes käväissyt mielessäni, että ryhtyisin julkaistavan kirjan tekoon…

Kun minulla oli juttuja kasassa jo peukalohangallinen, niin minulle välähti: minäpä vien nämä juttuni Oolin kustannustoimittajan luettavaksi kuullakseni perusteet miksi teksti on täysin julkaisukelvotonta. Eihän se maksa minulle mitään.

En yllättynyt vähääkään kun kustannustoimittaja ei näyttänyt olevan lainkaan kiinnostunut hänen pöytänsä kulmalle laittamastani paperinivaskasta. Hän vain sanoi, että kyllä teitä käsikirjoitusten tyrkyttäjiä näyttää olevan pilvin pimein, mutta ani harvoin tuodaan tyrkylle painomusteen väärtejä. Olin ilkeä, sillä jätin nivaskani toimittajan pöydän kulmalle poistuessani huoneesta. Ajattelin, että nähköön edes sen vaivan, että kutsuu puhelimitse minut hakemaan nivaskani pois.

Ja soittihan se kustannustoimittaja minulle viikon parin kuluttua, mutta hän ei käskenyt minua hakemaan nivaskaani pois vaan sanoi: ”Mutta mehän tehdään tästä kirja.” Sain sen vaikutelman, että käsikirjoitukseni sisältö oli ollut hänelle suuri yllätys. Minulle se oli vilpittömästi suuri yllätys, ja täytyy myöntää, erittäin suuri ilon aihe. Uskomatonta. Tästä vasta alkoi julkaistavan kirjan työstäminen.

Kirjan valmistumisprosessin oleellisin hankaluus ilmeni siten että ajatukseni laukkasi sellaista vauhtia, että kirjoitus ei pysynyt kunnolla kyydissä.

Käsikirjoituksessani oli kaksi ensimmäistä lukua tarkoitettu ainoastaan oman jälkikasvuni luettavaksi, joten kustantaja pyysi kirjoittamaan niiden tilalle uudet. Muut jutut se hyväksyi lähes sellaisenaan. Minä en hyväksynyt juttujani sellaisenaan, sillä tekstissäni oli rumat sanat kirjoitettu niin kuin se sanotaan, ja muutenkin teksti oli paikoitellen liian hulvatonta. Niinpä aloin ”sivistää” tekstiä, että kehtaan päästää sen julkisuuteen. Siinä taisin tehdä vikatikin. Eihän minusta sivistäjäksi ole.

Mielestäni päästin kirjani julkisuuteen keskosena. Aina kun otan sen esille, havaitsen siinä korjailtavaa. Korjailtavaa olisi siinä riittänyt lopuksi ikääni, ja vielä sitä olisi jäänyt perikunnallenikin, mutta jostainhan se oli vihellettävä peli poikki.

Kustantaja Ooli Oy ei ole mikään kansanvalistusseura, vaan se tekee silkkaa bisnestä. Sen kustantaman kirjan ei tarvitse olla hyvä, riittää että se menee hyvin kaupaksi. Orpopojan letkajenkka meni hyvin kaupaksi, joka oli minulle toinen suuri yllätys, aivan ällistyttävä yllätys.

Kirjan kirjoittaminen oli minulle aivan erinomainen varoventtiili liiallisten paineiden purkamiseen. Vaikka minulla on pöytälaatikossa tarpeet toiseen kirjaan, en ole mikään kirjailija. Olen vain kirjan tekijä, joka kirjoittelee muistiin tapahtumia elämästä – tosin niihin hieman väriä roiskien.

Suhteestaan Forssaan Poutanen kertoo näin:

Olen asunut ja tehnyt pääasiallisen elämäntyöni vaihtelevalla menestyksellä rikoksia tutkiskellen Forssan nimismiespiirissä vuodesta 1959 alkaen vuoteen 1992 asti, joten kirjassani on useita juttuja tuolta ajanjaksolta.

Forssa ja Tammela ovat meille ikään kuin toinen kotikuntamme. Vaimoni on sieltä kotoisin, meillä on kesäasunto Tammelassa ja asunto-osake Forssassa, joten voin sanoa, että Forssasta poijaat kotoisin ollaan.

Esitellyt teokset

Kirjailijan tuotantoa Louna-kirjastoissa.

---

Kirjat

Orpopojan letkajenkka (Ooli 2007).
Ukko höperehtää : ajattelemisen aihetta (Kustannus HD, 2013).
Rikospoliisista päivää! : nuoruuden muistoja (Kustannus HD, 2015).

Ote teoksesta Orpopojan letkajenkka (Ooli 2007)

Talon ulko-ovella vedin panoksen virka-aseeni piippuun ja laitoin sen siviilitakkini oikeaan sivutaskuun siltä varalta jos se yrittää ampua minutkin, niin minä vedän ensin. Astuessani sisälle taloon virkapukuinen kaverini jäi viisaasti taktiseen varmistukseen pihalle automme suojaan.

Teloittaja seison keskellä pirtin lattiaa kivääri kädessään. Tervehdin häntä ystävällisesti kuten taloon tuleva vieras konsanaan. Teloittajan kasvoille kihosi ällistynyt ilme. Mikäli ilme olisi ollut vihamielinen, olisin tervehtinyt miestä kädestä merkiksi siitä, että en ole tullut taloon vihamielisessä tarkoituksessa, ja että hänellä ei ole mitään vaaraa. Sanoin miehelle, että antakaa se kivääri minulle, ja lähdetään Forssaan. Mies ojensi kiväärin perä edellä minulle ja sitten lähdettiin Forssaan.

Se poliisityö on näin yksinkertaista, ei siinä paljon järkeä tarvita.

Olen ehdottoman vakuuttunut siitä, että jos olisimme tehneet näkyvästi aseistautuneina rynnäkön asuntoon, olisi mies tulkinnut sen sodanjulistukseksi ja puolustautunut vaistonvaraisesti ilman järjen häivääkään. Jos rotankin ahdistaa nurkkaan niin silmillehän se hyppää. Ihmiseläin toimii täsmälleen samoin. Sanon tämän kokemuksen syvällä rintaäänellä, sillä minutkin on ahdistettu ulkomailla hamassa menneisyydessä nurkkaan, jolloin nyrkkini mäjähti hirvittävällä voimalla tahtomattani ahdistajan kasvoihin. Kerrassaan vikatikki. Lyöntikäteni ranne oli mustelmilla kaksi viikkoa.

Saatuamme teloittajan lukkojen taakse, päätin laittaa virka-aseeni takaisin naftaliiniin. Ennen tätä päätin varmistautua siitä, ettei iskurin jousi jää jännittyneeksi. Irrotin lippaan, tähtäsin työhuoneeni nurkassa olevaan valtion tapaturmavirastolta juuri saamaani lomakepakettiin, ja vedin liipasimesta. Kuului hirveä mäjäys ja lomakkeista tuli rei’itettyjä. Olin niin tohkeissani keikasta, etten muistanut vetäneeni panoksen piippuun. Täyttelin sitten sivuvirassani rei’itettyjä lomakkeita vuosi tolkulla.