Petra Heikkilä kertoo haastattelussa kirjoistaan ja kirjoittamisensa lähtökohdista.
Lastenkirjailijan uransa alusta ja inspiraation läheistä hän kertoo seuraavaa:
Lastenkirja kiehtoo siksi, että lasten maailma on lähellä, ja kuvanteko on elämäntehtävä. Kirjoitusideani sopivat kuvakirjateksteiksi ja on selvää että omiin tarinoihin teen kuvat itse. Ajatus kirjojen kirjoittamisesta on ollut lapsesta asti mielessä, kirjoittihan äitini 1980-luvulla kolme nuortenkirjaa. Seurasin äitini kirjoittamisprosessia läheltä ja tein itsekin noin kymmenvuotiaana kunnianhimoisia romaaninalkuja pöytälaatikkoon. Ikinä ne eivät kuitenkaan edenneet ensimmäistä lukua pidemmälle.
Hieman yli parikymppisenä oivalsin, että lyhyt tarinankerronta ja arjen sattumuksien ja mielikuvituksen yhdistäminen sopii minulle parhaiten. Idean esikoiskirjaani Mikko Kettusen pupupöksyt (Lasten Keskus 2001) sain ollessani tuntiopettajana Forssan lasten ja nuorten kuvataidekoulussa. Olin tarjonnut aiemmin paria muuta käsikirjoitusta kustantajalle, mutta kolmas kerta toden sanoi!
Kuvataidekoulumaailma inspiroi. Lasten luomisen ilon seuraaminen läheltä oli mielenkiintoista. Mikko Kettusen pupupöksyt –kirjan tapahtumia ei kylläkään kuvataidekoulussa sattunut, vaan sen kiusaamisteema kumpuaa enemmänkin omasta lapsuudestani, jolloin minua pidettiin arkajalkana, siis pupupöksynä, ja jouduin usein syrjään. Kirjassa tuon esiin kahdenlaista kiusaamista - Mikkoa haukutaan ja Kameleontti Kanttia ei huomioida lainkaan.
Teostensa syntyprosessia Petra Heikkilä kuvaa näin:
Olen saanut inspiraationi kirjoihini eläimistä. Eläinten avulla kerron erilaisista ihmisistä. Minulle on tärkeää, että hahmon eläinlajille on jokin syy, joka saattaa viitata vanhoihin uskomuksiin tai sanontoihin. Mikko Kettunen on kettu, koska ketut ovat nokkelia, Ahmatti on ahma, koska ahmoilla on tunnetusti hyvä ruokahalu. Sukkahukka-kirjassa puolestaan käsittelen mustan lampaan ongelmaa ja Ilvekset kuin veljekset -kirjan Otto on ujo ilves Hämeestä. Ensin syntyy hahmo, sitten tarina. Mutta jo ennen hahmon keksimistä on alitajunnassa joku oivallus tai huomio tärkeästä teemasta.
Kirjan ideointi on valtava ajatusketju, joka vain jonain päivänä alkaa laajentua - yleensä jonkin sanaleikin innoittamana. Tekstiä ideoidessa tulee mieleen kuvitusta ja päinvastoin. Esimerkiksi Ilvekset kuin veljekset -kirja alkoi muotoutua veljekset kuin ilvekset –sanonnan vääntämisen jälkeen. Ryöppyävät ideatkaan eivät kuitenkaan vielä takaa tarinan syntymistä, tarvitaan aina viimeinen linkki, jolla ketjun päät saa yhteen. Yleensä ensimmäisen idean synnyttyä laitan ajatuksen muhimaan, ajattelen asiaa silloin tällöin ja kerään teemaan sopivia oivalluksia. Idea voi muhia vaikka puoli vuotta, kauemminkin.
Parhaat ideat syntyvät juuri silloin, kun niitä vähiten odottaa. Joskus höristän korviani kuullessani inspiroivan sananlaskun, osuvan riimiparin tai kielileikin. Ja joskus jonkun puheestakin voi poimia itselleen oivan otsikon.
Kun sitten varsinainen tekemisen aika koittaa, ryöpytän koneelle luonnosmaista tekstiä miettien samalla aukeamia ja kirjan laajuutta. Sitten karsin asioita, joita voin kertoa kuvalla. Pyörittelen ja hion, kunnes olen tyytyväinen. Sitten teen taittosuunnitelman kuvitusluonnoksineen ja pari näytettä kuvituksen tyylistä, jonka jälkeen työtä voi tarjota kustantajalle.
Ensimmäisen runokirjani Lokin lokiikkaa (Lasten Keskus 2005) sisältää loppusoinnullisia runoja. Kirjasin ensin tusinan verran runojen otsikkoja, jotka pulpahtivat paperille todella helposti. Ne olivat kiertäneet mielessä jo kauemminkin, mutta runoksi en ollut tajunnut niiden taipuvan. Sitten valitsin jonkun otsikon lähempään tarkasteluun ja aloin hyvin intensiivisesti taistella riimien kanssa. Loppusoinnut täyttivät pääni ja runo ei antanut rauhaa, ennenkuin se oli valmis. Toinen tusina runoideoita syntyi prosessin aikana, tarkkaillessani ympäristöäni runomielellä. Pääkaupungin kadulta nappasin idean esimerkiksi Harmaa hiiri -nimiseen runoon.
Kirjaa ideoidessani näen kuvat silmissäni, tosin ne jalostuvat vielä taittosuunnitelmaa tehdessä. Alusta asti on selvää, mitkä tarinan kohdat tahdon kuvittaa. Saan työhön lisää puhtia herkuttelemalla joillakin yksityiskohdilla. Ilvekset kuin veljekset –kirjaa suunnitellessa tuntui välttämättömältä tehdä äiti G. Bardille ja isä Leo Bardille muodin mukaiset kissapilkkuvaatteet oikeasta kankaasta. Kollaasi alkoi sitten kiinnostaa laajemminkin, mutta pyrin valitsemaan elementit harkitusti.
Kirjoitan aina tekstin suurin piirtein valmiiksi ja aloitan vasta sitten varsinaisen kuvitustyön. Uuden hahmon ulkomuotoa ideoidessani maalaan jotakin tiettyä aukeamaa kunnes olen ilmeeseen tyytyväinen. Kuvitusideoihin vaikuttaa kirjan formaatti ja tekstin määrä sivulla - aina ei se ensimmäinen visio voi sommittelusyistä toteutua.
Tärkeä huomioitava asia tekstin ja kuvien yhdistämisessä on, että ei selittele tekstissä liikoja, vaan luottaa kuvan kerrontaan. Omasta tekstistä on helppo kuvien tekemisen jälkeenkin pudottaa turhat sanat pois.
Petra Heikkilällä on selkeä kirjallinen esikuva:
Englantilainen Anthony Browne on esikuvani. Hänen kuvakirjoissaan tekstin ja kuvan vuorovaikutus on kiehtovaa.
Suomalaisuuden, hämäläisyyden ja tammelalaisuuden merkitystä Petra Heikkilä luonnehtii näin:
Laajasti ajateltuna pyrin kirjoissani näyttämään sen ilon, jota suomen kielen kirjoittamisesta saan, sanaleikkeinä, riimeinä ja muina rikkauksina. Ilvekset kuin veljekset -kirjan Otto-ilves on Hämeestä kotoisin, onhan ilves Hämeen vaakunaeläin. Otto on adoptoitu maahan, jossa on aina kesä, joten kirjassa käsitellään sopeutumisteemaa.
Lounais-Häme on lähellä sydäntäni. Mennyt aika kiinnostaa ja vanhojen talojen purku aina surettaa.
Palkinnot
Finlandia Junior -palkintoehdokas 2001 teoksesta Mikko Kettusen pupupöksyt
![Logo [Lounakirjastot]](client/lounakirjastot/images/v2/logo.png){kind=logo}
