Mäkinen Tauno

Nuoruusvuosinaan Ypäjällä asunut Tauno Mäkinen kirjoitti kaksi teosta. Takaperin taivaalle (1982) palkittiin Kirjapajan kirjoituskilpailussa, ja Elämä pojastaan huolen pitää (1984) on omaelämäkerrallinen teos, lapsuuden ja nuoruuden Ypäjälle sijoittuva kuvaus. Tauno Mäkinen harrasti eläkevuosinaan kirjallisuutta ja kirjoittamista, ja on myös aikoinaan osallistunut aktiivisesti Tampereen työväenopistossa kuuluisaan Mikko Mäkelän kirjoituspiiriin. Tauno Mäkisen poika Tapio Mäkinen kertoo, että myös julkaisematonta pöytälaatikkomateriaalia on olemassa, se vaatinee vain selvittämistä ja editointia.

Takaperin taivaalle -Romaanista on kirjoitettu seuraavaa:

Kerrottu sujuvasti ja koruttomasti. Sotaa ihannoimatta tai kiihkeästi tuomitsematta, pikeminkin ihmetellen ja todeten. Paras lukemani ilmasotaromaani vuosiin. -J.K., Ilmailulehti

Mäkisen toinen teos Elämä pojastaan huolen pitää (1984) on valoisan huumorin ryydittämä omaelämäkerrallinen romaani maalaispojan kehitysvuosista 20–30-luvun pula-aikoina.

Poika on vasta polvenkorkuinen, mutta varsin yritteliästä lajia. Tarmokkaasti, vastuksista välittämättä, hän tutkii uutta ympäristöään Kustaa-setäänsä seuraillen. Kouluun on kova hinku, miehen mitta taas on täytettävä työnteon osaamisella. Monipäisen perheen muutto ”merimaista” sisämaahan on äidille vaikea paikka, hän kun ei tahtoisi asettua ”kaikenlaisten nuuskakuonojen ja kessunkasvattajien kylään”.

Elämä pojastaan huolen pitää on hykerryttävän tarkkanäköinen kuvaus syrjäisen Katinhännän kylän ihmisistä ja elämänmenosta.

Palkinnot

Takaperin taivaalle palkittiin Kirjapajan kirjoituskilpailussa 1982

Esitellyt teokset

Kirjailijan tuotantoa Louna-kirjastoissa.

---

Kaunokirjallisuus

Takaperin taivaalle (Kirjapaja, 1982)

Elämä pojastaan huolen pitää (Kirjapaja, 1984)

Otteita teoksesta Elämä pojastaan huolen pitää (1984)

Minua harmitti, kun en vielä ikäni vuoksi päässyt kouluun, vaikka olin jo aikoja sitten oppinut lukemaan kenenkään erikoisemmin opettamatta. Olihan siinä jonkun tarvinnut neuvoa, mutta ainoa minkä muistan, oli öö-kirjain. Kysyin sitä isältä ja isä sanoi että öö se on. Plikkain aapisesta sainkin jo selville loput, mitä vielä selvittämättä oli. Aapisessa luki, että menköön Kalle heti tölliin ja jääköön sinne, muut älkööt menkö. Siinä oli öötä tarpeeksi, Kalle oli turvallisesti töllissä ja minä olin valmis vastaanottamaan kirjoista omin päin kaiken viisauden, mitä niihin präntätty oli.

Lukutaidolla ja paljolla lukemisella ei kuitenkaan vielä aikuisten kirjoihin päässyt, ei ainakaan miesten silmissä. Miehen mitta oli näytettävä työnteolla siinä elämänpiirissä. Lukutaito oli kyllä hyödyllinen, joskaan ei ehdottoman välttämätön eikä sitä saanut käyttää turhaan ajanhaaskaukseen. Oli luettava mieluummin vain Jumalan sanaa, sitäkin säästeliäästi, ja sunnuntai oli siihen puuhaan sopivin aika. Silloin ei mennyt työaikaa hukkaan. Tosin minun varhaista lukutaitoani pidettiin harvinaisena ja hyväksyttävänä asiana silloin, kun sitä sai kehua tuttaville, joiden lapset eivät osanneet lukea vielä koulussakaan, tai sitten vertailtaessa sukulaisten kanssa lasten paremmuutta.

Oman etuni kannalta minun oli kuitenkin turvallisinta yritellä mukaan ulkotöihin. Yritinkin aina pistää itseni Kustaan seuraan, kun se lähti jotain tekemään kotinurkkia kauemmas. Tunsin olevani miestä, kun kävelin Kustaan perässä metsälaitumen aitaa tekemään. Hän oli hommannut minulle sopivan kokoisen kirveenkin. Kun Kustaa käveli edellä kirves olalla hiukan polviaan notkautellen, niin minä kävelin askel askelelta perässä, yrittäen matkia hänen kävelytyyliään. Välillä minun oli juostava muutama askel saadakseni hänet kiinni, ja taas pystyin kävelemään mukana miehekästä keinukävelyä.

---

Pohjalla oli myös pelikortit hajallaan, mutta en ollut niitä huomaavinani, sillä ne olivat syntiä ja tiesin, että äiti polttaisi ne heti salaa tilaisuuden tullen.

Paras lelu taisi kuitenkin olla sätkynukke. Se oli vanerista tehty vekkuli, oikein isokokoinen ja kauniisti maalattu. Se pantiin kunniapaikalle tuvan seinälle roikkumaan ja kun sen jalkojen välissä olevasta narusta nykäisi, se potkaisi jaloillaan hassusti sivuun ja nosti samalla kätensä ylös. Sillä oli suu naurussa ja alkuun halusimme jokainen nykiä sitä samanaikaisesti. Keijo sanoi, että se oli oikein tehtaassa tehty ja ostettu Turusta, joka tietenkin lisäsi sen arvoa entisestäänkin.

Meillä oli tähän asti ollut vain hyvin harvoja kapineita, jotka olivat alun perin tarkoitetut vain leikkimistä varten. Ne olivat poikkeuksetta isän tekemiä, kuten sahaäijä, joka keikkui pöydän reunalla teräviksi piikeiksi veistettyjen jalkojensa varassa, saha jalkojen välissä ja vanha riippulukko sahan päässä painona. Pienet rattaatkin isä oli tehnyt, mutta ne olivat niin taitavaa tekoa, ettemme raskineet niillä leikkiä, vaan ne olivat koristeena piirongin päällä.

Laatikossa oli vielä pari kuvakirja, koulun aapinen ja muutamia vihkoja. Keijo oli jo käynyt yhden luokan alakoulua ja tulisi nyt toiselle luokalle samaan kouluun minun kanssani. Arvelin mielessäni isommasta kaverista olevan itselleni hyötyäkin, ellei nyt ihan koulussa niin ainakin koulumatkoilla, kun isommat pojat kenties pyrkisivät minua kiusaamaan eikä minusta olisi itseni puolustajaksi. Se haittapuoli viisaudesta oli, kun täytyi sinne kouluun mennä ennen aikojaan liian nuorena ja siis voimiltaan heikompana kuin muut samanluokkalaiset. Mutta Keijo oli vahva ja liukas liikkeissään niin kuin puheissaankin ja se oli oppinut kauppalassa hyviä juonia tappelun taidossa. Sellaisen maailmaa kokeneen miehen suojeluksessa olisi turvallista kulkea koulumatkoilla.