Susanna Drockila julkaisi vuonna 2011 runokokoelman Väistäkäis vähä. Kirjeessä hän vastaa kirjoittamistaan koskeviin kysymyksiin seuraavasti:
Mistä idea teokseen tuli? Mistä kaikki lähti?
Idea ”omaelämäkerrallisiin” runoihin syntyi muutama vuosi sitten, kun yritin kirjoittaa proosaa ja huomasin, etten pysty karsimaan kylliksi tapahtumia, jotta tekstistä tulisi sujuvaa. Runoissahan epäoleellinen karsiutuu luonnostaan, ja koska sain hyvää palautetta, jatkoin sillä linjalla.
En kirjoita omasta elämästäni siksi, että ajattelisin sen olevan jotenkin erilaista tai enemmän tallentamisen arvoista kuin jonkun muun elämä. Kirjoitan siitä siksi, että se on niin samanlaista kuin monien muiden. Ihmiset ovat sanoneet, että sanon asiat niin kuin he haluaisivat ne sanoa. He ovat runoissani matkanneet omaan lapsuuteensa, muistaneet unohdettuja asioita. Eräs 50-vuotias lukija kertoi, ettei ollut koskaan muistellut omaa lapsuuttaan. Kun hän luki runojani, hän aisti hyasintin tuoksun ja muisti, että kotona hänen lapsuudessaan oli aina jouluisin ollut hyasintti. Koska oli joulunalusaika, hän lähti kukkakauppaan ja sanoi myyjälle: ”Sellainen hyasintti, mikä tuoksuu”. Sen joulun hän sai muistella lapsuuden jouluja.
Haluan tallentaa tavallisen ihmisen arkista historiaa ja ajankuvaa menneiltä vuosikymmeniltä. Tässä esikoisessani pääsin vasta pintaa raapaisemaan. Haluan myös kirjoittaa monien syrjäytettyjen ja maan hiljaisten elämästä, ei puolestapuhujana vaan pikemminkin kanssapuhujana. Monilla aika ja energia menevät jokapäiväisestä elämästä selviämiseen eikä voimia tai tilaisuutta itseilmaisulle jää. Itse olen onnekas, koska olen vihdoinkin pystynyt järjestämään elämäni ja työni niin, että on mahdollisuus kirjoittaa.
Mutta mistä kaikki oikein lähti? Siihen kysymykseen löytyy vastaus lapsuudesta. Vanhempani olivat hyvin nuoria, äidilläni oli 22-vuotiaana jo kolme lasta, ja he joutivat taistelemaan toimeentulostaan niin kuin moni muukin 70-luvun alussa. Isällä oli jo orastava alkoholiongelma minkä lisäksi hän oli ajoittain väkivaltainen. Silti näin heidät jatkuvasti nenä kirjassa, ja isän kirjoittelemassa milloin mitäkin. Minua kiehtoivat nuo pienet mustat merkit, joka saivat vanhempieni jakamattoman huomion, saivat heidät itkemään ja nauramaan. Kun viisivuotiaana opin lukemaan, aloin hyvin pian myös kirjoittaa omia tarinoitani. Ensimmäinen taisi kertoa kovaonnisesta pupujussista. Siitä kaikki lähti!
Millainen oli kirjan valmistusprosessi?
Olen koko ikäni kirjoitellut enemmän ja vähemmän. Aloin julkaista runoja Facebookissa ja sain rohkaisevaa palautetta. Huomasin, että murrerunoista pidetään paljon, mutta myös vakavammat yleiskielellä kirjoitetut vetosivat moniin. Niinpä laitoin kirjaani molempia ja aiheetkin ovat hyvin moninaiset. Kuvailisin tätä esikoistani sanalla ”sekametelisoppa”. Se on ehkä jonkinlainen esittäytyminen ja seuraavassa kirjassani pureudun aiheisiin syvemmin. Jatkan silti samalla hyväksi havaitulla linjalla: Olkoon kirjani sekameteliä sekä kielellisesti että aiheellisesti, niin on elämäkin!
Murre on kuitenkin vain tehokeino, tärkeintä on sanoma. Kaikkiin runoihin murre ei sovi.
Nyt kun kirja on valmis, hienointa on kuulla, kuinka se saa ihmiset itkemään ja nauramaan ja kokemaan lapsuutensa uudelleen. Toivottavasti siinä on jotakin terapeuttista! (Koska olen ammatiltani mielenterveyshoitaja, tässähän hoituu kaksi kärpästä yhdellä iskulla.)
Mitä Forssa merkitsee sinulle?
En ole syntyperäinen forssalainen. Muutimme tänne Valkeakoskelta työn perässä, kun olin pikkutyttö. Asuimme alkuun Viksbergin pytingeillä ”isossa talossa”, koska äiti sai töitä Finlaysonin kutomosta. Sopeutuminen oli minulle erittäin vaikeaa, osittain koska perheessämme oli muutenkin vuosikausien jatkuva kriisitilanne päällä. Kielikin oli täällä erilaista: Sukkela ei tarkoittanutkaan enää nopeaa, vaan pikemminkin holjaa, jonka merkityksestä minulla ei ollut hajuakaan. Kun sanoin koulussa panevani kengät jalkaan, sain aikaan naurunremakan. Opin pian LAITTAMAAN ne jalkaa, koska PANEMINEN olikin ilmeisesti jotain muuta! Olin koko kansakoulun ajan koulukiusattu ja vihasin koko kaupunkia. Halusin takaisin Valkeakoskelle!
Tämä mieliala jatkui noin 12-vuotiaaksi asti. Silloin näin unen, että jouduin muuttamaan Forssasta takaisin Valkeakoskelle ja se olikin yhtäkkiä kauheaa! Olin suunnattoman huojentunut, kun herätessäni näin Finlaysonin tutun piipun ikkunasta. Alitajuntani kertoi näin unessa minulle sen, minkä yritin torjua mielessäni: Forssassa on ihan hyvä asua.
Sen jälkeen rakastin Forssaa, jokaista puuta ja rakennusta ja (melkein) jokaista ihmistä. Tunsin olevani siellä minne kuulun, kotona. Se tunne on jatkunut aikuisikään asti, ja kun olin muualla opiskelemassa, oli itsestään selvää, että palaan Forssaan.
Forssan historia on tunnettu ja tunnustettu, mutta myös lähihistoria 70-luvulta eteenpäin on kuvaamisen ja tallentamisen arvoista. Ihmiset kuolevat, rakennuksia puretaan, mutta kirjoissa muistot säilyvät. Kirjani on kunnianosoitus pienelle kaupungille, pienille ihmisille ja suurelle elämälle.
![Logo [Lounakirjastot]](client/lounakirjastot/images/v2/logo.png){kind=logo}
