Kirjailijat

Mäkilä KaarinaKuvan omistaja : Kaarina Mäkilä

Mäkilä Kaarina

 

Esittely

Ypäjältä syntyisin oleva kirjailija Kaarina Mäkilä kertoo haastattelussa kirjoittamisestaan ja sen lähtökohdista.

Olen kirjoittanut koko ikäni ja päätin jo lapsena, että minusta tulee kirjailija. Aikaa kirjoittamiseen on kuitenkin ollut vain vähän. Olen kasvattanut lapseni yksin ja käynyt samalla tehtaassa töissä.

Minulle oli merkittävää, kun ehdin mukaan työväenopiston kirjoittajapiiriin proosalinjalle. Tehdastyönkin kestin sillä varjolla, että sain käydä kirjoittajapiirissä. Osallistuin sitten kirjoituskilpailuihin, joissa tuli menestystä. Novellikokoelmani Ei se säälistä parane oli yksi kymmenestä Otavan novellikilpailun voittajasta vuonna 1977. Siitä tehtiin myös tv-näytelmä.

Kirjoitin kolme kirjaani kovaa vauhtia. Kävin päivisin töissä tehtaassa ja kirjoitin öisin. Siitä oli seurauksena loppuunpalaminen, jonka myötä jäin työkyvyttömyyseläkkeelle, ja sain myös puolikkaan taiteilijaeläkkeen.

Olen oppinut kirjoittamaan paljolla lukemisella. Lukeminen on minulle tärkeämpää kuin leipä. Monet ovat kummastelleet, miten voi olla tehdastyöläinen, yksinhuoltaja, kirjoittaja, ja vielä lukea paljon. Aika kuitenkin riittää välttämättömään, ja sitä lukeminen minulle on.

Päätin tulla kirjoittajaksi lapsena luettuani L.M. Montgomeryn Pienen runotytön. Olen ollut mukana kirjoituksellani Tammelta keväällä 2005 ilmestyneessä kokoelmassa Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt. Toivoisin eräänlaisessa arvotyhjiössä elävien nykytyttöjenkin löytävän nämä kirjat, jotka ovat olleet tärkeitä suurelle joukolle naisia.

Muita kirjailijoita, joista pidän, on lukemattomia. Muutamia esimerkkejä ulkomaisista mainitakseni: John Steinbeck, Sara Lidman, Andre Brink ja Pablo Neruda. Minulla oli vaihe, jolloin en pitänyt kotimaisesta kirjallisuudesta, mutta esimerkiksi Timo K. Mukka, Edith Södergran, Juhani Peltonen, Christer Kihlman, Henrik Tikkanen, Erno Paasilinna, Eeva Joenpelto ja Eila Pennanen ovat minulle merkittäviä kirjailijoita.

Lähdin Ypäjältä 15-vuotiaana, mutta kotikyläni on minulle yhä erittäin tärkeä. Romaanini Sylvia kertoo lapsuuteni tarinan. Siitä ovat löydettävissä kaikki tutut lapsuuden maisemat. Kotikylässä olen käynyt vielä viime vuosinakin. Kotimökki on metsittynyt. Muistan lapsuuteni onnellisena aikana, vaikka perhe oli köyhä, ja monet ovat ihmetelleet, että miten sellainen lapsuus on voinut olla onnellinen. Mutta onnellinen se vain oli. Se oli koko ajan kasvamista, ja kasvaminen on mielestäni tärkeintä elämässä.

Olen onnellinen ihminen, haluan nähdä kaikissa asioissa jotain hyvää, huolimatta siitä, että olen elänyt vaikean elämän. Koin nuoruudessani sota-ajat, ja sodan jälkeen podin valtaisaa maailmantuskaa. Kaikki maailman myöhemmätkin sodat ovat minulle kuin märkivä haava. On hirveää, ettei maailman leipää saada jaettua tasan, sillä siitähän monet sodat johtuvat.

Nyky-yhteiskunnassa vallalla oleva jatkuvan kasvun ihanne on mielestäni järjetön. Eihän kaikki voi kasvaa loputtomiin. Pikemminkin ihmisten tulisi kasvaa, eikä talouden. Aivan viime aikoina olen kuitenkin huomannut inhimillisyyden nostavan päätään. Näin uutta toivoa siinä, kuinka ihmiset tsunamin jälkeen löysivät itsestään inhimillisyyden ja toisista välittämisen kyvyn.

Olen vähän aikaa sitten lähettänyt runoja kustantajalle. Toivon, että saisin niitä julkaistua, sillä vaikka runojen lähettäminen oli minulle vaikeaa, olen sitä mieltä, että teksti kuolee laatikossa.


Teoksesta Ei se säälistä parane sanottua:

Kaarina Mäkilän novellikokoelma Ei se säälistä parane (1978) on selkeäsanainen ja ytimekäs puheenvuoro keskusteluun naisen asemasta työelämässä ja yksinhuoltajana. Parhaimmillaan Mäkilä rakentaa ongelmistaan tiiviiksi vuorattua ja iskevää pienoisproosaa. Mäkilä ei unohda elämänkuvastaan huumoria, mutta mitään tekoreipasta idylliä hän ei sommittele. Koruttoman niukka kerronta korostaa novellien arkirealistista todellisuutta.
-Hannu Kankaanpää, Helsingin Sanomat

Mäkilä on ennen kaikkea työläiskuvaaja, jonka tehdasmiljöössä ja nuoren työläistytön haparoivassa elämänetsinnässä on ymmärtävää tulkintaa. Kaarina Mäkilän proosan voimana on inhimillisyys ja kuvauksen lämmin veri. Mäkilän proosa on sujuvaa, luettavaa ja elämysvoimaista tekstiä.
-Arto Virtanen, Demari

Palkinnot

Opistojen valtakunnallisessa kilpailussa proosan 1. palkinto 1970-luku
Palkintosijoja Vantaan kirjoittajien kilpailuissa
Sijoittuminen Otavan novellikilpailussa 1978 kokoelmalla Ei se säälistä parane

 

TuotantoOtteitaLisätietoja

« Takaisin

 
 
 
login Synergia Foxy